Sangatsu Manga aloittaa maaliskuussa Elli Puukankaan piirtämän ja entisen mangakääntäjä Heikki Valkaman käsikirjoittaman Vartijat-sarjakuvan julkaisemisen. Huhujen mukaan projekti on ollut Sangatsulla tekeillä jo pitkään – niin pitkään, että ehdin jo luulla huhujen kylmenneen – mutta ongelmana on ilmeisesti ollut käsikirjoitukseen koskemaan suostuvan piirtäjän löytäminen.
“Jännitystä ja huumoria yhdistelevä sarja sijoittuu Suomeen ja erityisesti sen metsiin. Nuori Seiya, joka on äitinsä puolelta japanilainen, saapuu suomalaisen isänsä kotimaahan – ja tulee heti vedetyksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Keitä ovat salaperäiset ”vartijat”, joiden sukua hän kuulee olevansa? Mitä ovat eriskummalliset otukset, joita hiippailee kylmän ja pohjoisen maan metsissä? Ja mikä on Seiyan itsensä osa kamppailussa, jota käydään piilossa tavallisten ihmisten katseilta…?”
Levottomuutta herättävästä kuvauksesta huolimatta tulossa on todennäköisesti varsin kelvollista tavaraa, sillä Erwilin ongelmana on hänen aiemmissa töissään ollut lähinnä vain käsikirjoituspuoli. Vähän omaperäisemmän nimen perään voisi natista, mutta allekirjoittaneessa herättää pään seinäänhakkaushaluja lähinnä teoksen wapanilainen lukusuunta… Miksei tekstejäkin voisi saman tien latoa oikealta vasemmalle, koska japanilaisetkin tekevät niin? Ja ääniefektitkin lienevät tietysti jälleen kerran kanoin? Ei sentään, huh.
Typeryyksiä löytyy tietysti muualtakin. Koska sarjakuvan mainostettiin olevan “SE 2″ on sitä vastaan luonnollisesti syntynyt jo runsaasti pettynyttä porua. Enin osa on onneksi vain sitä, mutta mukaan mahtuu myös anaalista “pseudomanga ei oo oikeeta mangaa” -vinkumista ja itkemistä siitä, kuinka vähempiarvoiset länsimaiset sarjakuvat yrittävät naamioitua pyhäksi mangaksi. Kertokaas minulle kuitenkin yksi asia, oi te pseudomanganvihaajat: miksi enimmän osan elinikäänsä japanilaista sarjakuvaa lukeneiden piirtäjien piirtotyylissä ei saisi näkyä vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta? Eikö se ole ihan, no, luonnollista?
Joka tapauksessa on sanomattakin selvää, että tämä on Iso Asia – kyseessähän on kuitenkin ensimmäinen suuren kustantamon julkaisema, täysin suomalaisin voimin tehty mangatyylinen sarjakuva. Siitä riippuu epäilemättä paljon.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.
PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?
PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.
PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.
PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.
PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.
Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.
But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.
Comic Campusin voittajat julkistettiin joulun alla kaikessa hiljaisuudessa; voittosijoille ylsivät Erwil, Anniina85 ja Noke.
Otakun lukijoille Erwil onkin vanha tuttavuus ainakin loppuvuodesta 2006 ilmestyneen omakustanteensa kautta. Ilmeisesti – tai ainakin toivottavasti – hän on saanut tässä numerossa 3/2006 julkaistussa arvostelussa kritisoimiani ongelmakohtiaan kuriin.
Shunkashuutou 1 tarttui mukaan Tracon II:n taidekujalta. 12 euron hinta on omakustanteelle harvinaisen suolainen, mutta onhan pokkarilla toisaalta paksuuttakin yli 140 sivun verran. Itse tehty liimasidonta on varsin luova ratkaisu, joka ei varmasti olisi monelle tullut mieleen ensimmäisenä. Kasassapysyvyys on selvästi yksilöllistä, mutta ainakaan oma kappaleeni ei ole vielä sivujaan menettänyt.
Teoksesta näkee, että tekijä on halunnut saada omakustanteestaan muutenkin mahdollisimman paljon “oikean” tankobonin kaltaisen – aina tekijänoikeusjulistusta, (varsin suppeaa) sanastoa, sisällysluetteloa (josta tosin ei varmaan kauheasti hyötyä ole sivunumeroiden puuttuessa itse teoksesta) sekä “Seis! Aloitit väärästä päästä” -ohjetta myöten. (Eri asia sitten on, kuinka moni pokkarin ostaja sitä oikeasti muka tarvitsee.) Lukusuuntahan on siis tosiaan oikealta vasemmalle, ja teoksesta henkii muutenkin – jo nimensäkin puolesta – vähän turhan paljon juuri se turhanpäiväinen japanilaisuuden ihannointi, jolle valtavirtamedia on viime vuosina oppinut virnuilemaan. Koomisimmillaan tämä ilmenee kohdissa, joissa japanin onomatopoeettisia äännähdyksiä on käytetty sellaisenaan.
Ensimmäisessä pokkarissa ehditään aloittaa useampikin tarina, mutta näin vähäisen materiaalin perusteella niistä on paha sanoa vielä mitään. Jää nähtäväksi, millä tavalla Yumerian moniongelmainen koiravaltakunta sekä ihmisten maailma saadaan sovitettua yhteen. Kovin koherenttia maailmankuvaa tästä kaikesta ei vielä kasaudu, mutta jatkoa on toki luvassa vielä kolmen osan verran.
Piirrosjälki on vaihtelevan tasoista, mutta eläinhahmojen ja etenkin koiraeläinten piirtämisestä tekijällä on keskimääräistä enemmän harjoitusta. Yoshihiro Takahashilta saadut vaikutteet näkyvät vahvoina aina puiden oksilla hyppiviä koiria myöten. Hänen vaikutuksensa näkyy myös hahmosuunnittelussa, vaikka jälki onkin kulmikkaampaa ja karheampaa. Sen parhaita puolia ovat hahmojen ilmeily ja hyvä näppituntuma dynaamiseen sivusommitteluun.
Rastereiden tai tietokoneen sijasta varjostamiseen on käytetty enimmäkseen lyijykynää ja puuvärejä, mikä luo paikoin vähän huolittelemattoman oloisen yleisilmeen. Viivanpaksuuden vaihteleminen saattaisi myös parantaa ratkaisevasti yleisilmeen selkeyttä ja ruutujaon erottumista. Parempien välineiden lisäksi “yhden naisen tuotanto tiimille” voisi jatkossa suositella myös ainakin oikolukijaan turvautumista.
Puutteistaan huolimatta kyseessä ei ole mikään hetken mielijohteesta kasaan lätkitty läystäke; jo sen pituus ja oheistuotteiden (pehmoleluja!) valmistaminen kertovat siitä, että tämä tekijä on valmis upottamaan projektiinsa aikaa ja vaivaa. Ehdoton usko omiin kykyihin ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta toki paikallaan silloin kun kyseessä on näinkin kehityskelpoinen sarjakuvantekijä. Lisäksi työtä pelkäämättömyys ja kykeneminen pitkäjänteiseen tarinankerrontaan ovat Suomen mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden joukossa ehdottomasti harvinaisempia ominaisuuksia kuin olisi hyväksi.
Suden talvi -osuus on teksteittä nähtävänä tekijänsä dA-galleriassa.
Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain “salaista ekstraa.” Molempien pokkarien ensimmäisetluvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan…
Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan “manga” määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta “manga” on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli “amerimangaa”; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi “OEL”- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli “World Mangaa”, Tokyopopin suussa sittemmin “Global Mangaa.” Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga.
En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin – sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin – mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan “manga” merkitystä ennallaan.
Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti “suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi.” Kaikkiaan ei kamalan vahvaa.
Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä… Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen.
On olemassa hyvä syy siihen, miksi mainitsen Anime News Networkin niin usein; se on yksinkertaisesti parasta englanninkielistä otakujournalismia.
Tälläkin hetkellä se jatkaa hidasta mutta vääjäämätöntä evoluutiotaan. Haudattuaan ajatukset omasta podcastista sivusto ilmoitti hiljattain hakevansa esiintyjää videopodcastiin, mutta ilmoituksen katoaminen työpaikkailmoitusten joukosta ja uuden sarjakuvan alkaminen vihjaavat, että se päätettiin sittenkin toteuttaa sivustolle sopivammassa ja kuluttajaystävällisemmässä formaatissa.
Keskiviikkoisin ilmestyvä Anime News Nina! onnistuu jo toisella sivullaan esittelemään sekä cosplayelitistit että otakukinit – se on sarjakuvaa, joka sisältää harrastajayhteisön rehellistä kommentointia. Näin vähän perusteella on hankala sanoa vielä lopullista tuomiota, mutta se voi ennen pitkää osoittautua jopa paremmaksi kuin Internetin toiseksi paras nörttikulttuurisarjakuva, Mistakes of Youth. (Parashan on siis xkcd, jos ei muuten niin skaalansa laajuudella.)
Mistakes of Youth ilmestyy nykyään myös Otaku USA -lehdessä. Sen ensimmäisessä numerossa ilmestyneessä stripissä se irvailee Narutoa syvälliseksi aikuisten sarjaksi väittäviä aikuisia – ja on lisäksi hauska. Sen taide jättää ajoittain paljonkin toivomisen varaa, mutta sehän ei onneksi ole sarjakuvan laadun ainoa mittari; se on siitä huolimatta ajankohtainen ja relevantti.Vanhemmatkinstripit ovat hauskoja, koska niitä voi lukea hivenen nostalginen hymy huulillaan; niistä voi jopa tunnistaa itsensä.
Eikö Suomenkin otakuskenestä saisi piirrettyä sarjakuvaa? Anipunime oli ihan kiva yritys, mutta sillä oli väärä tekijä. Nyt kun lehtiä on useampia voisi luulla niiden haluavan selättää toisensa kaikilla mahdollisilla tavoilla; tämä voisi olla yksi niistä.
Toisaalta on tietysti surullinen totuus, että Suomessa sarjakuvalla ei elä. Suomesta löytyy vain yksi tekijä joka voisi elää vain sarjakuvalla tekemättä ohessa myös mm. kuvitustöitä – Juba – eikä hänkään tee niin. Edes englanninkielisellä alueella, jossa painosmäärät ovat satoja tuhansia, monilla keltanokilla on vaikeuksia tulla toimeen pelkästään sillä. Ajankohtaisessa keskustelussa on usein tullut esille myös opiskelujen, töiden, elämän yms. ylimääräisten ajanviejien haitallinen vaikutus sarjakuvantekoon.
Muunkinlaista visuaalista journalismia on toki olemassa. Flash-animaatiot kelpaavat esimerkiksi muuhunkin kuin huvittamiseen; esimerkiksi The Escapistin julkaisemassa Zero Punctuationissa Ben Croshaw arvostelee pelejä visuaalisten gagien saattelemana lähes henkeä vetämättä. Kokeilkaapa katsoa vaikkapa tämänviikkoinen Super Paper Mario -arvostelu videota kertaakaan pysäyttämättä.
PMG on kehittänyt tiedotustaan – vielä jokin aika sitten uuden sarjan julkistaminen ruhtinaalliset kaksi viikkoa ennen sen kauppoihin ilmestymistä ei olisi tullut kuuloonkaan.
Tällä kertaa kyseessä on Star Wars -manga. Eivät siis ne Dark Horsen vanhemmat elokuvamangat – jotka Jedin paluuta lukuunottamatta ovat ihan laadukkaita, jopa repliikintarkkoja sovituksia – vaan Tokyopopin itse tuottamat itsenäiset tarinat. Tokyopop julkaisi ne aluksi japaniksi vuodenvaihteessa 2005-2006, englanniksi vasta lähes vuosi sen jälkeen. Niiden mainostetaan olevan osa Infinities-universumia, mutta niiden kanonisuusaste on hieman hämärän peitossa.
Kokoelma on jaettu kahteen osaan, joista Star Wars Black julkaistaan syys-lokakuun vaihteessa ja Star Wars Silver marraskuussa. Ne sisältävät edellä mainitut sarjakuvat: Black Perfect Evilin ensimmäisen osan, Tantive IV:n, Evil Eyesin ja Dear Anakinin, Silver Perfect Evilin toisen osan, OH! Jawa Jawan, Phantasmagorian, Vader vs. R2D2 & C3PO:n sekä Dark Jedin.
Tekijät ovat kaikki melko mitäänsanomattomia nevöhööd-nimiä, joista juuri kukaan ei ole tehnyt oikeastaan mitään merkittävää; ainoa poikkeus on Kia Asamiya, mutta häneltäkään ei ole mukana kuin kuvitusta. Piirrostyylit vaihtelevat ehtaan antologiatyyliin, joten lopputulos on mielenkiintoinen sillisalaatti.
Peuta ja Tubbs olivat lavalla edustavia kuin mitkäkin. Ja vaikka heistä vain jälkimmäinen muistikin mainostaa sarjakuvaansa sen sisältämillä homoilla ette varmaankaan ole vielä unohtaneet edellisenkin osaavan sen homman.
Nuorten naispuolisten mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden BL-keskeisyys on ehtinyt aiheuttaa tietyissä piireissä jo kyllästymistäkin. Mutta eikö toisaalta ole hyvä asia, että osaa selkeästi suunnata työnsä tietylle kohderyhmälle? Silloinhan sarjakuvat saattavat jopa myydä, eivätkä ne jää kenellekään suuntaamattomiksi ja omaelämäkerrallisiksi villerantailuiksi, joita eivät loppujen lopuksi lue kuin sarjakuvaharrastajat.
TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:
“Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.
Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.
K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.
Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9.”
Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.
Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.
Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä – mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?
Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?
Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.
Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja – Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta “leikkimisen” korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia… (vihje: eivät.)
Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.
Hokuto Manga oli Otavalta aivan liian toimiva ajatus, joten muidenkin kustantamojen oli järkevää hypätä kelkkaan mukaan. Egmontin ja Stabilon järjestämä Comic Campus -kisa onkin sinällään ihan fiksu pikku ideaplagiaatti. Se on lisäksi järjetetty suuren maailman tyyliin, galleriayhteisöineen kaikkineen. Kyseisen yhteisön jäsenmäärä kertookin jo varsin hyvin sen kuinka paljon tällaiseen on kiinnostusta, vaikka terävin kärki koostuisikin aina vain parista tusinasta tekijästä.
Kilpailun säännöt ovat kuitenkin pieni ihmetyksenaihe. Jos kerran sekä länsimainen että wannabejapanilainen lukusuunta hyväksytään (jälkimmäistä preferoiden), miten ihmeessä voittajatyöt voidaan julkaista samassa julkaisussa? Kenties ne jaetaan kahteen pokkariin, kuten Hokuto Mangalle tehtiin – mutta entä jos jompaakumpaa lukusuuntaa käyttävien kisatöiden joukosta ei löydykään tarpeeksi hyviä töitä? Tullaanko osa kisatöistä peilaamaan julkaisua varten? Vai tuleeko kisapokkarista peräti kahteen suuntaan luettava? Mikään vaihtoehto ei kuulosta erityisen ongelmattomalta.
Mielenkiintoinen on myös tieto “julkaisussa on myös muiden suomalaisten sarjakuvapiirtäjien töitä, joten sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada piirroksesi julkaistua huipputöiden seurassa.” Keitäköhän huipputekijöitä tähän hommaan on värvätty; onko tässä maassa edes sellaisia?
Mutta eivätköhän nämä asiat selviä ennen huhtikuuta. Jännitys tiivistyy.
Kirjoitukset (RSS)