Kentaro Takekuma viisasteli aikoinaan, että “mangakana elää helppoa elämää: saa mennä nukkumaan keskipäivällä ja herätä viideltä iltapäivällä.”
Tämä ei ole Takekuman aikataulu, vaan Nurarihyon no Magon tekijä Hiroshi Shiibashin. Se lienee kuitenkin aika yleispätevä, mitä viikkolehtiin piirtäviin mangakoihin tulee… Huomatkaa hehkeä vapaa-ajan määrä.
Siinä vaiheessa kun rahaa alkaa virrata kukaan ei tietenkään enää ylläpidä tuollaista työtahtia.
Vähänkään veteraanimmat tekijät pitävät yleensä viikon loman kuukauden välein, kuten Ken Akamatsu kertoo tässä lyhyessä haastattelussa:
Vuosi sitten syksyllä lueskelin animesovitusuutisen innoittamana Hiro Fujiwaran Kaichoo wa maid-samaa ja aloin pohtia syytä siihen, miksi tyttöjen sarjojen poikahahmot käyttäytyvät säännöllisesti kuin pällit.
Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?
Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.
Arana ehti kirjoittaa Bakumanin seksismistä yhtä ja toista ja niidel jatkoi aiheesta yleisesti, joten minun ei ilokseni tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.
Sen sijaan voisin tehdä muutaman huomion siitä, miten sarjan tapahtumat ylipäätään tuntuvat liittyvän tekijöidensä, piirtäjä Tsugumi Ohban ja käsikirjoittaja Takeshi Obatan omakohtaisiin kokemuksiin mangantekijöinä.
Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan – joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.
Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.
Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.
Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä – Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.
Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan – ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.
Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi
vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon…
Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.
Olen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan “yliarvostettu” on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä.
Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.
Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.
Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.
Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla.
(Kuvassa legendan maineen saavuttanut “RED HOT YOWEE” -mies.)
Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat – samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat – etenkin trendin aloittanut Tokypop – maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.
Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin – noita mangabisneksen kanarialintuja – alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.
Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset – toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.
Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:
Amerikkalaista ja japanilaista kansalaisuutta edustavat animaatiohahmot. Molemmat esimerkkejä häkellyttävästä realismista, eikös?
TämäMatt Thornin essee selittää varsin selvätajuisesti sen, miksi japanilaisen visuaalisen kulttuurin tuottamat hahmot eivät näytä täkäläiseen silmään erityisen aasialaisilta vaan enemmänkin länsimaisilta. Ohessa olennainen osa siitä, mutta lukekaa kaikin mokomin koko essee.
Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.
Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.
Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?
Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)
Kirjoitukset (RSS)