Jokunen vuosi sitten eräät kyyniset sedät vitsailivat sillä, että joku voisi hyvin vain vuokrata jostain ison tehdashallin ja laittaa sen oven päälle kyltin “Animecon”. Uhkarohkeimmat naureskelivat, että melkein voisi laittaa parin euron sisäänpääsymaksunkin! Mitään muuta ei tarvitsisi tehdä, eikä kukaan valittaisi.

Siihen aikaan se tuntui vielä hauskalta.

Mutta jättäen syrjään sen tosiasian että pari tuhatta ihmistä maksoi kuluneena viikonloppuna ilolla seitsemän euroa siitä että pääsi isoon tyhjään halliin jossa oli myyntipöytiä… Tämänvuotinen Tsukicon oli mielenkiintoinen myös siinä suhteessa että se epäonnistui lähes kaikessa mahdollisessa.

Ihmiset jonottivat tihkusateessa pitkälle iltapäivään, koska lippuja myymässä oli vain pari ihmistä eikä kukaan ollut siitä vastuussa; joku oli hukannut rannekkeita joten sisälle ei voitu ottaa niin paljoa ihmisiä kuin olisi voinut; muotinäytöksen malleja ajettiin kesken vaatteidenvaihdon käytävään koska joku oli unohtanut kertoa että pukuhuoneen täytyy olla tyhjänä bändien kulkiessa sen läpi haastatteluista nimmareita antamaan; osa ohjelmasta peruuntui koska järjestäjien ainoan läppärin omistaja oli lähtenyt illalla kotiin; kesken sunnuntain salista katkaistiin valot useiksi minuuteiksi (kuuleman mukaan “tarkoituksella”); osa myyjistä oli polttanut hihansa pöytien ylibuukkaamisen ja/tai maileihin vastaamattomuuden takia ja jätti kokonaan tulematta; osa ohjelmanjärjestäjistä sai kuulla ovella että joutuu sittenkin maksamaan itsensä sisään, osaa taas käytettiin conin laskuun syömässäkin…

Sitä nyt edes mainitsematta, että conin nettisivuilla lukee edelleen joidenkin aikataulujen selvenevän lähempänä tapahtumaa. Tai sitä, että kävijöille ei ollut lainkaan vettä eikä tuoleja, ja ohjelmaa piti seurata lattialla istuen. (Olettaen että siitä sai edes mitään selvää, koska lavat olivat lähekkäin ja äänentoisto olematonta – silloin kun ääni ei kiertänyt kaiuttimissa.) Kaiken kaikkiaan tilanne oli se, että kukaan ei tiennyt mistään mitään eikä kukaan ottanut vastuuta mistään.

Mutta se siitä – kaikkea tätä on ruodittu jo valmiiksi toisaalla niin Anikissa kuin yhdessä sun toisessakin blogissa, ja tullaan alkuviikon kuluessa varmasti ruotimaan vielä paljon lisää. Loppujen lopuksi voisin kuitenkin heittää villin arvauksen sille, miksi tällä kertaa kävi niin kuin kävi… sellaisen, joka on hyvinkin linjassa sen suhteen mitä kirjoitin Bakaconin jälkeisen postauksen lopussa.

Conilla ei ollut päävastaavaa.

Mitäpä siihen enää voisi sanoa?

Yksi toissapäiväisen A-studion otsikoista oli hieman levottomuutta herättävä, mutta loppujen lopuksi itse juttu oli kuitenkin varsin neutraali; Animeconista kertovaan loppukevennykseen oli vain lähdetty hakemaan vähän erilaista näkökulmaa kuin se tavallinen äimistely- ja pällistelysellainen, ja se näemmä sattui heijastumaan otsikkoon asti vähän turhankin kärjistetyssä muodossa. Ja lolitamuoti kummastuttaa näemmä toimittajia edelleen nimensä taksonomialla.

Areenasta jakso poistuu parin päivän päästä, joten linkataan sen sijaan YouTube-versio.

“Animelapsi” on varsin mielenkiintoinen halventava kattotermi… Melkein yhtä hilpeä kuin “animisti.” Onneksi Finnconin heput eivät pääse kertoilemaan juttuja animefandomista medialle – omia termejään tietysti käyttäen – enää pariin vuoteen.

Ei se kyllä oikeasti niin kovaa heittänyt, pfft. Mutta Gundam-viittaus on Gundam-viittaus.

Desuconista on kohta kuukauden päivät. Palautetta on kuulunut paljon, se vähä pettynyt sellainenkin varsin ennalta-arvattavasta suunnasta. Kaikki on siis suunnilleen mennyt juuri niin kuin arvelinkin.

Puolisentoista vuotta sitten (aikaan jolloin edes ensimmäinen idea oman conin pitämisestä ei ollut juolahtanut mieleeni) kirjoitin erään kirjoituksen, josta kuulemma näki että en ole koskaan yhtään tapahtumaa järjestänyt. Nyt kun asia ei enää ole niin luin sen läpi taas uudestaan ajatuksen kanssa, enkä voi sanoa että näkisin siinä edelleenkään yhtään mitään minkä takana en voisi seistä nytkin. Moni siinä esittämäni ajatus ja toimintatapa otettiin käyttöön Desuconissa sellaisenaan tai hieman soveltaen.

Olen viimeksi kuluneiden kuukausien aikana ottanut tavaksi kirjoitella ylös sellaisia hyödyllisiä huomioita tapahtumanjärjestämisestä, joista uskon tuleville sukupolville olevan hyötyä. Ainahan se on mukavampaa jos on edes jonkinlaisia neuvoja olemassa, ja luonnollisesti uudet ihmisetkin lähtevät mukaan paljon mieluummin, kun kaikkea ei tarvitse aloittaa tyhjältä pöydältä eikä pyörää keksiä uudestaan.

Varsin suuri osa näistä huomioista koskee henkilöstönhallintaa – johtuneekohan sitten siitä että nörttipiireissä kaikilla on yleensä joko liian suuri tai liian pieni ego, mutta valitettava totuus on että sosiaalisia kitkoja tulee aina ennen pitkää projektissa kuin projektissa. Mielestäni tärkein listaamani asia ei kuitenkaan koske niinkään henkilöiden välisten ristiriitatilanteiden selvittämistä kuin henkilöiden valintaa. Homma menee näin:

• On kahdenlaisia vastuutehtäviin tarjoutuvia ihmisiä: niitä jotka ovat aidosti kiinnostuneita tekemisestä ja osallistumisesta, ja niitä joiden oma elämänhallinta ei oikein toimi ja jotka pyrkivät kompensoimaan huonoa itsetuntoaan vastuutehtävillä ja titteleillä. Jälkimmäisistä koituu aina ongelmia, mutta näiden kahden erottaminen toisistaan ihmistä paremmin tuntematta on usein hyvin vaikeaa.
• Karkeasti yleistäen edellinen tarkoittaa sitä, että titteleillä saa houkuteltua titteleistä kiinnostuneita ihmisiä; tekemisellä (hyödyksi olemisella, osallistumisella) saa houkuteltua tekemisestä kiinnostuneita ihmisiä.

Olin kirjoittanut nämä kohdat jo aikoja sitten, mutta ne tulivat uudestaan mieleeni viime viikonloppuna Bakaconissa.

Tämä on Jelena “Shinkuu” Kiilholma; yksi Traconin IV:n kolmesta animeohjelmavastaavasta, Bakaconin ohjelmavastaava ja Animecon VII:n foorumitiedotusvastaava. Muistakaa hänen nimensä vastaisuuden varalta.

Lue lisää »

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli – ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton “conikiusaaminen.”

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)

Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Lue lisää »

Tässä kirjoituksessa käyn läpi tapahtumaparin nimeltä Finncon-Animecon olemukseen ja järjestämiseen kuuluvia ongelmia sekä syitä niihin. Ratkaisujen keksimisen jätän tällä kertaa lukijoiden huoleksi…

Tätä conia säät olisivat voineet suosia paremmin, mutta ainakin sillä oli hieno juliste.

Lue lisää »

Suunnilleen vuosi sitten purin hieman ärsyyntymistäni siitä, että suomalaiset animetapahtumat eivät juuri vastanneet omaa käsitystäni siitä millainen olisi optimi tapahtuma. Tai sanotaanko, että ne olivat kaikki harvinaisen kaukana siitä; melkein pelkkiä tekosyitä järjestää cosplaykisoja.

Kuukausia kului ja keskusteluja virisi. Kunniavieraattomuutta perusteltiin sillä että japanilaiset ovat kiireisiä, matkustushaluttomia ja hankalia saada kiinni (“ja eihän kunniavieraan tarvitse välttämättä japanilainen olla, eihän?”), ohjelmattomuutta taas sillä että ohjelmavastaavat eivät ole meedioita jotka maagisesti tietäisivät keitä voisi kysyä pitämään ohjelmaa. Omakin coni tuli laitettua tulille, ja palaute oli ennalta-arvattavista suunnista tulleita kyynisiä kommentteja lukuunottamatta yksipuolisen innostunutta.

Odotin rehellisesti, että joku tiedätte-kyllä-mikä komeammilla puitteilla varustettu con olisi tarttunut alkuperäisen kirjoitukseni suoraan tarjoukseeni kunniavieraskontaktista. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan kuulunut, ja mieleeni nousi elävästi kuva conin ohjelmavastaavasta, joka istuu paikoillaan ja odottaa että halukkaat ohjelmanjärjestäjät ottavat häneen yhteyttä.

Ja kun tapahtumapaikkasuunnitelmatkin muuttuivat hulppeampaan suuntaan asia siirtyi lopulta “no tehdäänpä tämäkin sitten itse” -kategoriaan. Joten muutamaa kohteliasta japaninkielistä mailia itse miehen ja hänen managerinsa kanssa myöhemmin olemme tässä pisteessä. Mukava pikku piristys ennen Traconia, sanoisin.

Mutta en viitsi enää tässä vaiheessa tuulettaa itse meidän erinomaisuuttamme tai hieroa sitä kenenkään muun naamaan… Olen tullut nimittäin hiljalleen siihen lopputulokseen, että siitä ei olisi loppujen lopuksi mitään hyötyäkään. Samasta syystä kuin ei konkreettisista parannusehdotuksistakaan – yksinkertaisesti siksi, että joitakuita kiinnostaisi muunlainen tapahtuma ja joitakuita muita ei. Kaikkien merkkien mukaan olemassaolevat tapahtumat ovat jo järjestäjiensä keskiarvon mielestä ihan riittävan optimaalisia.

Joten tästä eteenpäin teot puhukoon enemmän kuin sanat. Tervetuloa Desuconiin; katsotaan sen jälkeen miten suu pannaan.

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?

Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!” kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.