Sanotaan tätä vaikka maistiaiseksi ensi kuun DesuTalks-setistä.

Arkkitehtuurin perusasioihin kuuluu eronteko keveiden ja raskaiden rakenteiden välillä. Keveyden vaikutelma saavutetaan usein kehysmäisillä rakenteilla, jotka muodostuvat pylväistä ja palkeista; raskauden vaikutelma taas umpinaisilla, usein betonista ja kivestä tehdyillä rakennelmilla.

Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin kuin arkkitehtuuriin – vaikkapa lavastukseen. Josta on enää pieni hyppäys animen visuaalisen designin luomiseen.

Takako Shimuran vesivärityöt ovat perhanan nättejä. Kahdesta nuoresta transsukupuolisesta kertovasta Hourou Musuko -mangasta on tulossa
Aoi Hanan vanavedessä animekin tammikuussa, joten se saa edustaa tässä syvällistä laatusarjaa.

Olen populisti, kuten olen aiemmin maininnut. En usko absoluuttiseen sisällöllisen laadun käsitteeseen, vaan siihen että on olemassa erilaisia ihmisiä, erilaisia preferenssejä ja tarpeita sekä erilaisiin preferensseihin ja tarpeisiin vastaavia teoksia.

Lisäksi uskon, että itsensä korottaminen Laatusarjoista nauttivaan älylliseen eliittiin on pitemmän päälle hupsua, koska aina löytyy joku jolla on vielä elitistisempi ja omasta mielestään kypsempi maku kuin sinulla. Koska sisällöllinen laatu on näin ollen aina subjektiivinen mittari voi teos lopulta olla absoluuttisen huono vasta, jos ei ole olemassa yhtään ihmistä joka pitäisi siitä.

Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö tiedostaisi sitä, että joidenkin teosten taiteelliset ambitiot ovat korkeammalla kuin toisten, kuten Arana aikoinaan pohti. (Tämä menee sen “erilaisiin tarpeisiin vastaamisen” alle.) Tämäkin on tunnetusti joillekin ihmisille vaikea käsite sisäistettäväksi, koska “animehan on vain halvalla tuotettua bulkkiviihdettä, lol.”

Ja sitähän se monesti onkin. Tällä ajattelutavalla lankeaa kuitenkin perinteiseen “anime on genre” -perspektiiviharhaan – johon pudonneena saattaa olla vaikea nähdä metsää derivatiivisilta täytesarjoilta. Kuinka moni esimerkiksi USA:ssa joka vuosi alkavista sadoista TV-sarjoista on oikeasti kahvitauoilla puhututtavaa kamaa ja kuinka moni pelkkää asiansa ajavaa bulkkiviihdettä?

Moni teistä varmasti tietää pelin nimeltä Duke Nukem Forever, tai on ainakin kuullut siitä.

Kyseessähän oli jatko-osa yhdelle 90-luvun suosituimmista PC-peleistä, joka kuitenkin lillui kehityslimbossa 12 vuoden ajan – kunnes töpseli lopulta kiskaistiin irti vuonna 2009. Wired julkaisi viime joulukuussa pitkän ja kiehtovan artikkelin aiheesta, joka kannattaa lukea vaikka itse peli ei kiinnostaisikaan.

After a year and a half of work, Duke Nukem 3D was released online in January 1996.

Sales were explosive. The game was addictively fun and crammed with racy humor, including strippers you could tip (at which point they’d flash their pixelated boobs) and mutant pigs dressed in LAPD-like uniforms. Critics went fairly mad with praise. In most games, the world was static, but Duke Nukem players could interact with objects — they could get Duke to play pool or admire himself in a mirror (“Damn, I’m looking good!” he’d say). The title sold about 3.5 million copies, making Miller and Broussard straightforwardly wealthy.

In April 1997, Broussard announced a follow-up: Duke Nukem Forever, which he promised would outdo the original in humor, interactivity, and fun. The firm set no formal deadline, but Miller predicted the game would be out within about a year, “well before” Christmas 1998. “We see Duke Nukem as a franchise that will be around 30 years from now, like James Bond,” Miller told a gaming site. Broussard compared Duke to Nintendo’s Mario — a character that would star in title after title, year after year.

But the cycle that would demolish Duke Nukem was about to begin.

Eräässä vanhassa MAD-lehden parodiasarjakuvassa muuan Pokémonin hahmoista sanoi olevansa kyllästynyt siihen, että he pysyvät paikoillaan ja heidän ympärilleen piirretään vauhtiviivoja. Tämän mieleenmuistuminen ja Amphin hiljattainen kirjoitus animaation realismista ja epärealismista kasvonilmeiden suhteen sai minut pohtimaan mitä muita eroja länsimaisen ja japanilaisen animaation välillä on. Muitakin kuin vain ne ilmeisimmät, siis.

Alkuperäisen Æon Flux -animaation ohjaaja Peter Chung sanoi aikoinaan amerikkalaisen (lähinnä Disneyn) ja japanilaisen animaation eron olevan samantapainen kuin klassisen ja modernin maalaustaiteen välillä. Se on perustavaa laatua oleva ero lähestymistavassa ja suhtautumisessa animaatioon ilmaisuvälineenä, joka ei tee toisesta animaatioteoksesta toista huonompaa mutta johtaa kovin erilaisten teosten syntymiseen.

Æon Flux – hyvin epäamerikkalainen animaatio ollakseen amerikkalainen. Muutenkin kuin vain kuvakulmien suhteen.
Lue lisää »