Aloitan tänään Anime-lehden päätoimittajana. En usko että minulla riittää mitenkään järkyttävästi aikaa – saati ideoita – sekä blogia että lehteä varten, joten Otakunvirka jää toistaiseksi semipysyvälle tauolle. Tämä tulee siis olemaan viimeinen postaus kunnes toisin mainitaan.
*****
Tavallaan tämä on itse asiassa varsin nostalgista. Blogin pitäminen on ollut äärimmäisen hauskaa näiden parin vuoden ajan – mutta myös lehden tekeminen oli sitä ennen aivan yhtä hauskaa.
Olen pureskellut asiaa tässä nyt muutaman kuukauden. (Siinä siis syy, jos olette ihmetelleet blogin viime kuukausien hiljaisuutta aktiivisemman alkusyksyn jälkeen.) Anime ei ole mitenkään iso lehti, joten en usko että sen tekeminen tulee sanottavasti poikkeamaan Otakun tekemisestä silloin aikoinaan. Tulen edelleen päättämään aiheita, metsästämään kuvia ja pyytelemään juttuja avustajilta – suurimmat erot ovat siinä, että minun ei tarvitse taittaa lehteä itse eikä hoitaa mainosmyyntiä ja asiakaspalvelua. Mikä aina olikin lähinnä hukattua aikaa, joka oli pois hyvän lehden tekemisestä.
Minulla on suhteellisen vapaat kädet tehdä lehdestä omannäköiseni; Otakun vanhoilla lukijoilla saattaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä se tarkoittaa. Olen varsin innoissani, suoraan sanoen.
Ja niille jotka ovat lukeneet tätä blogia ja harmittelevat sen kuolemaa – suosittelen suhtautumaan asiaan niin, että blogi tulee siirtymään paperiseen muotoon. Katsotaanpa mitä saan siitä aikaan sellaisena.
*****
Läksiäislahjana saatte tämän listauksen, johon olen koonnut kaikki Anime-lehdessä sen historian aikana käsitellyt teokset ja esitetyt mielipiteet. Tein sen alun perin lähinnä itseäni varten, joten se ei ole aina selkein mahdollinen (esimerkiksi se onko kyseessä manga vai anime käy yleensä ilmi vain julkaisijan nimestä; jos julkaisijaa ei ole mainittu lainkaan, kyseessä on peli). Mutta kenties siitä on tällaisenakin vielä joskus jotain hyötyä jollekin.
Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti.
Edes se että olen nyt tehnyt itseni “vessakirjoituksillani” naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.
Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?
Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä “järjettömällä ristiretkelläni” pyrin – siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?
Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?
Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.
Selkeyttä ei ole se, että asioista käytetään virheellisiä, yleistäviä termejä.
Aiempi kirjoitukseni herätti aika lailla keskustelua – myös sellaista, jota ei syystä tai toisesta katsottu riittävän tärkeäksi sanottavaksi suoraan.
< Kyuu> nyt sitten pitäisi päättää että vastatako herralle tuohon hänen laittamistaan selvästi provokaatioon koittavista asiavirheistä, vai tulisiko sitten seuraava blogikirjoitus siitä kun koitan estää sananvapautta
Mielenkiintoista, että Kyuu arveli minun perustelevan arvelemaansa asiavirheiden korjaamisen vastustamista juuri sananvapaudella. Mitenköhän hän arveli sen liittyvän asiaan – eikö vastustavankin palautteen antaminen ole nimenomaan sananvapauden edistämistä?
Sananvapaus on kuitenkin eittämättä varsin ajankohtainen asia käsiteltäväksi. Noin viikko sitten ilmestyi nimittäin Anime-lehti #25, ja sen myötä myös fanikäännösartikkelini (jonkun mitään mistään tietämättömän oikolukema ja töksähteleväksi editoima – kyllä, visual novelissa on edelleen vain yksi ällä) jälkimmäinen puolisko. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata siinä myös aika suorasanaista kritiikkiä Animeunionia kohtaan. Jouduin valitettavasti hieman itsesensuroimaan sen alkua, jotta “ei herätettäisi pahaa verta ja säilytettäisiin hyvät välit alan keskeisiin toimijoihin” – toisin sanoen jotta Animeunioni ei bannaisi Anime-lehteä kaikista alan tapahtumista, mihin sillä ei olisi mitään esteitä nyt kun sen keskeisten toimijoidenkin omistuksesta löytyy alan mediatoimintaa. (Jota ei tietenkään ollenkaan haittaisi monopoliaseman saavuttaminen.)
Minulla yksityishenkilönä sen sijaan ei tällaisia rajoituksia ole, joten julkaisen tässä katkelman jutun alkuperäisestä versiosta – jonka viimeistä kappaletta oli sitäkin jo valmiiksi vähän pehmitelty.
Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.
But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.
Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista – juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.
Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä – isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin “pakinoita” siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.
Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa – pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.
Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen… kuulostaako tutulta?
Ja räikeyskisan voittaja on…
Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:
“This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant.” (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)
“Alucard simply can’t be killed or even injured; his fighting style consists of ‘don’t bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I’M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT’S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!’ “ (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)
Hillitymmätkin tekstit – kuten nämä halloween-suosittelut – on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi “esimerkillinen.” Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu “otakuille”, ei “animeharrastajille” – ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.
On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava – ja se on itse asiassa sääli.
Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.
Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.
Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.
Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.
Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.
< Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen
Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.
Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.
Alkushokista on hiljalleen päästy, ja osapuolet ovat kaivautuneet asemiinsa. Kansan syvät rivit lienevät jo valinneet kantansa sen suhteen ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, mutta kenties voisimme karistaa hetkeksi puolueellisuuden ja ajatella asioita laajemmalta kannalta.
Tilanne on nyt peruuttamattomasti se, että lehtiä on yhden sijaan kaksi. Sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle harrastajakunnalle, vaikka lehdet epäilemättä tulevatkin syömään toisiltaan lukijoita pyrkimällä molemmat olemaan kaikenkattavia ja samaa yleisöä palvelevia. Tilanne tuo mieleen Microsoftin ja Applen; toisella on puolellaan olemassaoleva asiakaskuntansa, toisella imagonsa. Monet ovat ilmoittaneet aikovansa vaihtaa Animen tilauksen Japan Popin tilaukseen, mutta tämä lienee vain äänekästä vähemmistöä – arviolta kaksi kolmasosaa Animen lukijoista kun rahoittanee lehtensä vanhempiensa rahoilla, ja vaihtaminen kalliimpaan lehteen ei välttämättä ole vaihtoehto läheskään kaikille.
Viime kädessä voittajia ovat harrastajat. Tällaisessa tilanteessa kiristyvä kilpailu tulee parantamaan molempien lehtien laatua; sarjakuvantekijät saavat useampia mahdollisuuksia saada töitään julkaistuiksi; uusia kirjoittajia tulee tarpeen synnyttyä kohoamaan esiin (tällä hetkellä Japan Pop maksaa karkeasti ottaen enemmän sarjakuvista kuin Anime ja Anime teksteistä kuin Japan Pop – mutta ei sillä että sillä erolla olisi maitokauppatasolla mitään konkreettista merkitystä); harrastajat saavat enemmän luettavaa ja päällekkäisistäkin aiheista useampia erilaisia mielipiteitä.
Loppuvuosi tulee määrittämään, miten tilanne tulee kehittymään; odotettavissa on uusia palstoja, uusia sisällöntuottajia, uudenlaisen sisällön hakemista. Eikä se loppujen lopuksi voi olla kuluttajien kannalta niin kauhean negatiivista, eihän?
Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.
Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki “tarkkaan valikoituun kohderyhmään” kuuluvat – eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa – lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.
Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.
Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on – mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä – Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi – mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.
Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.
Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta – ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.
Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.
Kirjoitukset (RSS)