Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan – joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.
Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.
Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.
Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä – Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.
Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan – ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.
Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi
vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon…
Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.
Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla.
(Kuvassa legendan maineen saavuttanut “RED HOT YOWEE” -mies.)
Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat – samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat – etenkin trendin aloittanut Tokypop – maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.
Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin – noita mangabisneksen kanarialintuja – alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.
Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset – toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.
Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:
30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)
Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.
30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?
Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.
Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan “My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama” ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.
Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan – joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?
Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja “pojille sallituksi shoujoksi”; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella “Girlish Comics for Boys and Girls.”
Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends. Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.
Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin – jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että “shounen manga” tarkoittaa vain ja ainoastaan “poikien sarjakuvaa” – asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.
Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)
Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.
Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin – joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star – huumorin. Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole – esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).
Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.
Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.
Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.
Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä…
Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat – jälleen kerran – 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä – ja kassakoneet kilisivät.
Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon – esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.
On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä “korjattiin” (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.
Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin “oman” kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.
Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.
Peuta ja Tubbs olivat lavalla edustavia kuin mitkäkin. Ja vaikka heistä vain jälkimmäinen muistikin mainostaa sarjakuvaansa sen sisältämillä homoilla ette varmaankaan ole vielä unohtaneet edellisenkin osaavan sen homman.
Nuorten naispuolisten mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden BL-keskeisyys on ehtinyt aiheuttaa tietyissä piireissä jo kyllästymistäkin. Mutta eikö toisaalta ole hyvä asia, että osaa selkeästi suunnata työnsä tietylle kohderyhmälle? Silloinhan sarjakuvat saattavat jopa myydä, eivätkä ne jää kenellekään suuntaamattomiksi ja omaelämäkerrallisiksi villerantailuiksi, joita eivät loppujen lopuksi lue kuin sarjakuvaharrastajat.
TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:
“Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.
Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.
K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.
Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9.”
Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.
Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.
Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä – mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?
Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?
Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.
Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja – Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta “leikkimisen” korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia… (vihje: eivät.)
Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.
Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn haastattelun, jossa pääsee ääneen myös hänen toimittajansa Masahiro Chiko. (Murakami on varsin ujo valokuvauksen suhteen; tällä hetkellä ainoa netistä löytyvä kuva hänestä vaikuttaisi olevan tämä.)
Haastattelu on varsin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi että siinä käsitellään mangantekemisen käytäntöä ruohonjuuritasolta. Murakami kertoo, kuinka hän päätyi mangakaksi samalla tavalla kuin lukuisat muutkin – koulutuksetta ja doojinshimaailman kautta – mutta että hän on siitä poikkeuksellinen, ettei hän koskaan suoranaisesti halunnut mangakaksi; se vain tapahtui, koska hän sattui tuntemaan oikeita ihmisiä ja tarvitsi rahaa. Hänen tunnetut Gravitation-erodoojinshinsa – Gravitation Remix ja Gravitation Megamix – ovat hänelle paitsi keino purkaa stressiä myös tutkiskella niitä jännitteitä, joita hän varsinaisessa mangassa luo muttei voi päästää puhkeamaan kukkaansa.
Murakamin sarjakuvalliset ansiot ovat kyseenalaiset, ja hänen tunnetuin työnsä Gravitationkin on vain korkeintaan keskinkertainen manga. Se on kuitenkin hyvin merkittävä teos lajissaan; alkaessaan vuonna 1996 se oli ensimmäisiä huumoripainotteisia BL-sarjoja, ja se näytteli animesovituksineen eittämättä valtavan suurta osaa 90-luvun kuluessa tapahtuneessa BL:n valtavirtaistumisessa ja siinä suosiossa, jonka genre keräsi osakseen lännessä.
Näin ollen onkin hieman ironista, että sarjan parodisuus ja sen kliseisistä uke-seme-suhteista esittämät kärjistykset ovat menneet länsimaiselta yleisöltä lähes täysin ohi: sille kävi kuten Screamille, joka tahtomattaan tuli nostaneeksi irvailemansa genren uuteen kukoistukseensa. Esimerkiksi tätä ketjua lukiessa voisi jopa luulla, että kirjoittajat pitävät Gravitationia vakavasti otettavana ja vakavissaan tehtynä ihmissuhdehömppänä…
Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn 
Kirjoitukset (RSS)
