Ensi kuussa ollaan pitämässä Tampereella Concon, Suomen ensimmäinen vapaaehtoistapahtumien järjestäjien seminaari. Idea on vallan loistava, sillä se on ainakin minulle selventänyt sitä kuinka erilaisia jo pelkästään animetapahtumienkin järjestäjät ovat mentaliteeteiltaan ja arvopohjiltaan – roolipeli-, scifi- ja lanitapahtumista puhumattakaan.
Yhdeksi keskustelunaiheeksi tapahtuman irkkikanavalla nousi muutama päivä sitten kävijöiden vähäinen pukeutuminen ja se, miten sitä tulisi rajoittaa sekä heidän itsensä että conien turvallisuuden vuoksi. Keskustelun seuraaminen oli varsin silmiä avaavaa.
Vasemmalla oleva cossi on Impstatuksen, oikealla oleva puolestaan Bladon. Molemmat ovat olleet Animeconissa
sallittuja asusteita (joskin Traconissa Bladoa käskettiin vetämään vaatetta päälle). Saa nähdä ovatko jatkossa.
30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)
Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.
30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?
Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.
Tsukicon tulee taas; tänä vuonna se on venytetty kaksipäiväiseksi ja järjestetään 18.-19. lokakuuta. Paikka on Gloria kuten viimeksikin.
Tsukicon on tämän maan Japani-skenessä mielenkiintoinen tapaus, enkä nyt tarkoita sitä että se on musiikki- ja katumuotipainotteinen. Kyse on enemmänkin sen matalasta byrokratiatasosta; ensimmäinen Tsukicon keräsi 1300 kävijää eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu esimerkiksi cosplayproppien sisääntuomisen suhteen, mutta jostain syystä kukaan ei siitä huolimatta kuollut. Minusta onkin aina ollut vähän typerää, että vänkäreille teetetään lisätyötä vain sen vuoksi että aikoinaan joku hemmetin tollo rikkoi Suomen lakia ja toi julkiselle paikalle teräaseen (Järjestyslain kolmas luku, 10 §), ja joku toinen hemmetin tollo nappasi sen siltä ja silpaisi sillä vahingossa ohikulkijaa käteen. Ja Gloria on kuitenkin huomattavasti pienempi paikka kuin yksikään toinen conin järjestämiseen käytetty tila Suomessa. (Kontrastina, Jenkeissä oravatkin ovat isompia.)
Siitä puhumattakaan, että tapahtuma on hyvin pienellä porukalla järjestetty. Edellisellä kerralla järjestäjiä oli viitisen kappaletta; tällä kertaa aiotaan kuulemma hommata jopa vänkäreitä. Kenties järjestyksenvalvojiakin. Ja sen pakollisen bändin lisäksi vielä kunniavieraaksi nimekäs muotisuunnittelija ja pari dj:tä.
Ja siinä missä esimerkiksi Animecon IV:n cosplaykisassa palkintojen järjestäminen nakitettiin yhdelle ihmiselle (joka, kuten muistanette, sai sitten lopulta reilusti paskaa niskaansa mentyään voittamaan yhden niistä pehmonorsuistaan itse)…
< maxx-> skabojen tuotepalkinnotkin kerättiin kolehtina conin alettua
< maxx-> tytöt kävi kiertämässä myyntipöydät ja sai joku neljä kassillista kamaa jaettavaksi
< maxx-> tuolla on vissiin vieläkin olohuoneen nurkassa yksi kassillinen palkintotuotteita mitkä jäi jakamatta
Tarinan opetus: jos asiat yrittää tehdävaikeasti, niistä myös tulee vaikeita.
Kaikkein merkittävin ero Tsukiconissa muihin coneihin verrattuna on tietysti se, että se on tällä hetkellä skenen kallein con – hintaa aiotaan ovella pyytää huimat viisi euroa. Tämä tietysti koituu tapahtuman kuolemaksi, koska maksulliset tapahtumat eivät saa tuikitärkeitä tuhansien eurojen apurahoja eivätkä ihmiset (ainakaan parin foorumilla vinkujan perusteella) halua tulla pääsymaksullisiin tapahtumiin… Ai että Tsukicon ei ole koskaan saanutkaan mitään avustuksia? Ja että pääsymaksuilla ei ole juuri mitään korrelaatiota kävijämääriin? Kas kummaa.
< maxx-> no olihan se nyt ihan lonkalta vedetty koko coni, mikään ei maksanu mitään ja ihmiset tykkäsi silti
< maxx-> coni itteasiassa _tuotti_ ~1500 e
< maxx-> narikka oli maksullinen, 1.5 e ja melkein jokainen laittoi takkinsa sinne
< maxx-> ei pyydetty pöydistäkään mitään hintaa firmoilta kun ei kehdattu
< maxx-> tällä kertaa voisi jonkun kympin pyytää
< maxx-> en vaan käsitä miksi siitä itketään että ei kehtaa ottaa hintaa kun voi menettää kaupungin tuet tms. sen takia
< maxx-> esim. Helsingin kaupungin kulttuurituki nuorten projekteihin tms. (max. 1000 e) irtoaa aika helposti, mutta toisaalta vitosen lipulla riittää 200 kävijää saman rahan saamiseksi
Ja miten on kävijöiden rahatilanteen kanssa?
< maxx-> ei mutta vakavissaan, veikkaan että vasta joku 10 e alkaa olemaan sellainen hinta että penskat miettii kehtaako enää maksaa
< maxx-> Dion euromanageri oli vähän ihmeissään sunnuntaina kun oltiin Nosturilla keikkaa pitämässä ja se antoi merchandise-hinnaston meille
< maxx-> totesin että et varmasti myy noita julisteita vitosella, vähintään 10 e lyöt niihin päälle
< maxx-> se oli vähän ihmeissään mutta laitettiin, ja niitä meni ku kaasua Auschwitzissä
< maxx-> jotain cd:itä oli myynnissä 20e/kpl, ne meni ihan kaikki viimeistä myöten
< maxx-> eikä edes mitään kunnollisia levyjä vaan jotain single+dvd -painoksia
< maxx-> Kanan keikalla oli myynnissä sellaisia klipsillä kiinnitettäviä kissankorvia, ~20 e taisi olla hintana
< maxx-> Kaikki meni
< maxx-> Pienet pehmolelut 40-60 e haarukassa, _kaikki meni_
< maxx-> ja meillä oli Candy Spooky Theaterin keikka tuon jälkeen
< maxx-> paidat oli 25e/kpl, ne meni ihan kaikki mitä oli mukana
< maxx-> sinkuista pyydettiin 10 e, niitä meni varmaan ~100kpl
< maxx-> julisteita oli kans reilu nippu, ne meinasi pyytää vitosen mutta sanottiin taas että laittaa kympin vaan niin saa voita leipänsä päälle
< maxx-> loppui nekin
< maxx-> An Cafen jonossa katselin kun joku pikkuernu hengasi 100 e seteli kädessä
< maxx-> Joten kyllä niillä penskoilla on rahaa laittaa vitosen sisäänpääsyyn ihan koska tahansa.
Japan Popin neljäs numero ilmestyi, ja Pohjantähden alla -palstalla Kyuu peräänkuulutti conaktiiveja. Onkin varmasti totta että iso osa suomalaisten conien ongelmista juontaa juurensa työvoimapulaan, mutta totta on myös se että paljon olisi parantamisen varaa myös siinä miten coneja Suomessa ylipäätään järjestetään. Vertailukohteeksi voitaisiin ottaa vaikkapa pohjoisamerikkalaiset conit, koska on tunnetusti aina järkevää oppia vanhempiensa virheistä.
Yleensä parannusehdotuksia esitettäessä ilmaantuu joku entinen järjestäjä ärisemään “tee ite parempi.” Leikitäänpä nyt kuitenkin hetki aikuisia ihmisiä ja ajatellaan idealistisesti, miten asioita voisi kehittää – tiedättehän, tehdä toisella tavalla kuin ennen.
Kirjamessujen pöly on jo laskeutunut, ja sen cosplayohjelmakin saatiin tällä kertaa suoritettua ilman sen suurempaa draamaa; jos Mira olisi tälläkin kertaa sattunut voittamaan, hän olisi epäilemättä saanut niskaansa jotain pahempaakin kuin uhkailukirjeitä.
Kisoja ja niiden osallistujia katsellessa herää kuitenkin eräitä kysymyksiä, joita yritin varovaisesti herätellä jo numeron 1/2007 cosplayartikkelissani. Cosplayhan ei ole larppaamista, kaukana siitä – mutta tiettyjä kysymyksiä sen harrastamisen lähtökohdista voisi kuitenkin esittää. Tarkennettakoon, että tässä esitettyyn kysymykseen ei ole olemassa oikeita vastauksia.
Otetaan toiseksi esimerkiksemme Coco-kun, Mert Inalli. Hän on käväissyt jo useamman kerran pokaamassa ensimmäisen palkinnon cosplaykisasta jos toisestakin ja on hiljalleen lopettelemassa kisauraansa, joten hän on jo sopivan ikoninen hahmo jotta voin käyttää häntä esimerkkinä häntä loukkaamatta.
Coco on niin sanoakseni luonnonlahjakkuus cosplayn saralla. Muiden harrastusten kuin cosplayn ja konsolipelaamisen puute suo hänelle kosolti vapaa-aikaa, jonka hän pystyy käyttämään miten parhaakseen näkee. Hänellä on designsilmää, mikä auttaa asujen suunnittelussa. Hän on harjoituksen kautta taitonsa saanut taidokas poseeraaja. Hänellä on kunnianhimoa, minkä vuoksi hän pyrkii välttämään kompromisseja. Ja tämän kaiken lisäksi hänen pohjalais-turkkilainen verenperintönsä on suonut hänelle ulkomuodon, jolla hän on päässyt Suomen suurimman mallitoimiston listoille. Tuskin kukaan voi väittää, että yksikään näistä piirteestä olisi suoranaisesti haitaksi cosplayharrastukselle.
Kysyttäessä Cocolta millainen hänen cosplayaamansa hahmo on hän vastaa, ettei tiedä. Hän valitsee hahmonsa vain niiden ulkomuodon ja haasteellisuuden perusteella.
Otetaan toiseksi esimerkiksi satunnainen aulacossaaja #182. Hän on pukeutunut Inuyashaksi, Narutoksi tai Ichigoksi, kuten parikymmentä muutakin conkävijää. Asu on tehty liprattavasta puuvillasta, joka on ilmeisesti viettänyt edellisen elämänsä jonkun vuoteessa. Peruukki on halpa, huonosti istuva, kenties suorastaan ruma. Sävyt ovat vääriä, osa propeista vain jotain sinne päin. Ase on päällystetty ryppyisellä foliolla, kengät ovat vääränlaiset. Jos kyseessä on keskimääräistä haastavampi hahmo, näköisyys on ehkä vain summittainen.
Kysyttäessä tältä cossaajalta hänen hahmostaan saa ehkä noin 80 % todennäköisyydellä kuulla selvityksen, joka on pitempi kuin pari lausetta. On varsin todennäköistä, että selvityksestä kuultaa läpi pitkään jatkunut hahmon sarjan seuranta, hahmon vaiheiden tunteminen ja hänen luonteensa ja persoonansa ymmärtäminen. Cosplaypäätöksen syntyessä hahmon ulkoinen habitus on kenties painanut paljonkin, mutta täysin vailla tunnesidettä hahmoonsa on todella harva.
On olemassa hyvä syy siihen, miksi mainitsen Anime News Networkin niin usein; se on yksinkertaisesti parasta englanninkielistä otakujournalismia.
Tälläkin hetkellä se jatkaa hidasta mutta vääjäämätöntä evoluutiotaan. Haudattuaan ajatukset omasta podcastista sivusto ilmoitti hiljattain hakevansa esiintyjää videopodcastiin, mutta ilmoituksen katoaminen työpaikkailmoitusten joukosta ja uuden sarjakuvan alkaminen vihjaavat, että se päätettiin sittenkin toteuttaa sivustolle sopivammassa ja kuluttajaystävällisemmässä formaatissa.
Keskiviikkoisin ilmestyvä Anime News Nina! onnistuu jo toisella sivullaan esittelemään sekä cosplayelitistit että otakukinit – se on sarjakuvaa, joka sisältää harrastajayhteisön rehellistä kommentointia. Näin vähän perusteella on hankala sanoa vielä lopullista tuomiota, mutta se voi ennen pitkää osoittautua jopa paremmaksi kuin Internetin toiseksi paras nörttikulttuurisarjakuva, Mistakes of Youth. (Parashan on siis xkcd, jos ei muuten niin skaalansa laajuudella.)
Mistakes of Youth ilmestyy nykyään myös Otaku USA -lehdessä. Sen ensimmäisessä numerossa ilmestyneessä stripissä se irvailee Narutoa syvälliseksi aikuisten sarjaksi väittäviä aikuisia – ja on lisäksi hauska. Sen taide jättää ajoittain paljonkin toivomisen varaa, mutta sehän ei onneksi ole sarjakuvan laadun ainoa mittari; se on siitä huolimatta ajankohtainen ja relevantti.Vanhemmatkinstripit ovat hauskoja, koska niitä voi lukea hivenen nostalginen hymy huulillaan; niistä voi jopa tunnistaa itsensä.
Eikö Suomenkin otakuskenestä saisi piirrettyä sarjakuvaa? Anipunime oli ihan kiva yritys, mutta sillä oli väärä tekijä. Nyt kun lehtiä on useampia voisi luulla niiden haluavan selättää toisensa kaikilla mahdollisilla tavoilla; tämä voisi olla yksi niistä.
Toisaalta on tietysti surullinen totuus, että Suomessa sarjakuvalla ei elä. Suomesta löytyy vain yksi tekijä joka voisi elää vain sarjakuvalla tekemättä ohessa myös mm. kuvitustöitä – Juba – eikä hänkään tee niin. Edes englanninkielisellä alueella, jossa painosmäärät ovat satoja tuhansia, monilla keltanokilla on vaikeuksia tulla toimeen pelkästään sillä. Ajankohtaisessa keskustelussa on usein tullut esille myös opiskelujen, töiden, elämän yms. ylimääräisten ajanviejien haitallinen vaikutus sarjakuvantekoon.
Muunkinlaista visuaalista journalismia on toki olemassa. Flash-animaatiot kelpaavat esimerkiksi muuhunkin kuin huvittamiseen; esimerkiksi The Escapistin julkaisemassa Zero Punctuationissa Ben Croshaw arvostelee pelejä visuaalisten gagien saattelemana lähes henkeä vetämättä. Kokeilkaapa katsoa vaikkapa tämänviikkoinen Super Paper Mario -arvostelu videota kertaakaan pysäyttämättä.
Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että “Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti.” Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.
Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.
Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.
Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia – koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu – tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö – arvatkaa ketkä – ostavat ne joka tapauksessa.
Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.
Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman “The Vanishment of Hahiru Suzumiyan” muodossa jo toukokuussa – itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun – anteeksi, Mirukun – näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.
Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan – tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.
Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.
Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.
Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei “hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain”, mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.
Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani – kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?
Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä – lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaanHigurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.
Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.
Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<
Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämäkaksi?
TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:
“Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.
Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.
K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.
Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9.”
Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.
Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.
Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä – mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?
Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?
Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.
Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja – Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta “leikkimisen” korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia… (vihje: eivät.)
Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.
Kirjoitukset (RSS)
