Vietämme parhaillaan cosplayviikkoa. Ajatus cosplayaamisen tunnettuuden kasvattamisesta on ihan söpö, samaten ajatus ajoittaa tempaus vuoden viimeisen tapahtuman yhteyteen – ikävästä syyssäästä huolimatta.

Myös ajatus cosplayn ottamisesta osaksi otakun arkipäivää on eittämättä mielenkiintoinen. Se tuo mieleen Xuenayn Anime 3/2005:ssä ilmestyneen kolumnin Otakun päiviä, joka sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton. Näin jälkikäteen katsottuna kolumnin välittämä sanoma oli ihan aiheellinen, vaikka se suurimmalta osalta lukijoista ilmeisesti hukkuikin hieman överiksi vedetyn kärjistyksen alle. (Tuo sanomahan siis oli “Japani ja sen harrastaminen on kiva juttu, mutta pitää elämässä muutakin olla.”)

Näkemykset ovat siis tavallaan osittain vastakkaiset. Cosplayviikko (johon ei sivumennen sanoen kuulu väliviivaa sen paremmin kuin “animetapahtumaan” tai “olympiakisoihinkaan”) on herättänyt positiivista vastakaikua ainakin nuorempien harrastajien taholta, mutta soraääniäkin on kuulunut jonkin verran. Onko cosplay sellainen asia, jonka ylipäätään tarvitsisi olla osa arkea? Cosplayasut ovat kuitenkin naamiaispukuja, sanan laajemmassa merkityksessä. Nämä ovat eittämättä hyviä pointteja.

Joka tapauksessa asia on varmasti monessa mielipiteitä herättävä – ja positiivinen julkisuushan on aina hyväksi. Kunhan se vain pysyisikin sellaisena.

The Wall Street Journal julkaisi eilen kirjoituksen, jonka kirjoittaja, yliopisto-opiskelija Bianca Bosker suhtautuu skeptisesti Japanin ulkoministeriön viimeaikaisiin yrityksiin kiillottaa maan kilpeä ja edistää sen kulttuurivientiä mangan ja animen avulla. Kirjoituksen häiritsevimpiä yleistyksiä ovat Boskerin mainitsemat “näiden trendikkäiden tuotteiden sisältö ja fanikunta”, jotka tekevät niistä “huonosti Japanin PR-kampanjaan sopivia.”

Kirjoituksen ongelma ei ole niinkään sen rajoittunut näkökulma vaan selvä puolueellisuus. Bosker esittää japanilaisen hahmokulttuurin kuin se olisi laaja ja yhtenäinen mediakenttä, mutta nostaa siitä kuitenkin esille vain omiin väitteisiinsä sopivat negatiiviset piirteet: eromangan (ja vieläpä antaen olettaa enimmän osan mangasta olevan eroottista); joidenkin teosten sisältämät negatiiviset kuvat maan kulttuurista; hahmoiksi pukeutumisen hörhöyden; jopa mangan marginaalisen käytön ylikansallisena propagandana. Ei tarvita koko elämällään asiaan vihkiytynyttä asianharrastajaa ymmärtämään, että nämä osat eivät – cosplayta lukuun ottamatta – näyttele kovinkaan suurta osaa siinä osassa mangaa ja animea, jota otakuna tunnetun Taro Ason vielä viime viikolle asti luotsaama Japanin ulkoministeriö pyrkii kampanjassaan käyttämään. Nämä eivät myöskään ole niitä piirteitä animessa ja mangassa, joita niitä harrastavat ulkomaalaiset yleensä pitäisivät erityisen merkittävänä osana harrastamistaan.

Anime News Networksin foorumikeskustelu uutisesta tuo esille monia hyviä pointteja. Kirjoitus on kieltämättä kyyninen, mutta sen suurin ongelma piilee siinä että se on op-ed eli ns. vieraskynä; kirjoittajansa mielipiteillä kyllästetty, toimituksen ulkopuolisen sisällöntuottajan kirjoittama artikkeli. Näissä kirjoituksissa voidaan usein tuoda esille kärkeviä mielipiteitä, mutta ne pyrkivät harvoin näin yksipuoliseen tiedon esittämiseen – tämä antaa aiheen olettaa, että Boskerilla on henkilökohtaisesti jotain animea ja mangaa vastaan.

Tällainen yksipuolisen negatiivinen käsittely on surullista katsottavaa etenkin näin merkittävässä julkaisussa – oli sillä sitten miten konservatiivinen maine tahansa – eikä se tee hyvää niin Japanin, sen popkulttuurin kuin jälkimmäisen harrastajienkaan julkisuuskuvalle. Tässä mielessä suomalaisten medioiden harjoittama journalismi on ollut paria ikävää pikku poikkeusta lukuun ottamatta jopa esimerkillistä, vaikka faktat ovatkin olleet säännöllisesti hieman sekaisin. Täällä manga ei sentään ole enää pornoa, vaikka Nykysuomen Sanakirja niin edelleen väittääkin; se on nuorisovillitys, muodikasta ja – eittämättä – positiivisen imagon omaavaa.