Se helpottaa kommunikaatiota poistamalla tarpeen määritellä joka keskustelun aluksi ne asiat joista puhutaan. Tästä syystä taidehistoriakin jakaa aiheensa tyylisuuntiin ja aikakausiin; ilman sitä jokainen aihetta käsittelevä kirja olisi tuplasti paksumpi, vuosilukujen ja tyylien kuvailujen virratessa kymenä. Luonnollisesti nämä kaikki termit on yleensä keksitty jälkeenpäin, kuvaamaan menneisyyttä ja helpottamaan sen jäsentelyä: hyvä esimerkki on esimerkiksi se tapa jolla amerikkalaisten sarjakuvien fanit ovat jakaneet harrastuksen kohteensa historian kulta-, hopea-, pronssi- ja nykykauteen. Samaan tapaan esimerkiksi termi tsundere on keksitty vasta vuosia ensimmäisten tsundereiden ilmaantumisen jälkeen – jotta Asuka Langleyn ja Naru Narusegawan kaltaisille hahmoille saataisiin kattotermi, ja keskusteleminen yksinkertaistuisi. (Termin lanseerasi vuonna 2001 julkaistu Kimi ga Nozomu Eien.)
Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kielellä on taipumus muuttua. Suuremmissa sosiaalisissa rakenteissa se on kielen normaalia kehitystä ja arvolatausten vaihtelua, mutta kun kyse on jargonista joita aktiivisesti keskustelevat pienet piirit käyttävät se saattaa aiheuttaa ongelmia. Kahdella tavalla, tarkkaan ottaen.
Suurin osa tuntenee “uncanny valleyn” käsitteen, jonka mukaan ihmisen reaktion positiivisuus notkahtaa rajusti edessä olevan objektin ollessa hyvin ihmisen kaltainen mutta ei kuitenkaan riittävästi käydäkseen aidosta ihmisestä. Tämän takia pehmolelut ovat suloisia mutta nuket tietyissä olosuhteissa karmivia, ja ihmisenmuotoiset robotit koetaan usein pelottavammiksi kuin teollisuusrobotit. Tämä pätee myös alkeelliseen 3D-animaatioon, ellei se ole Itse Valtiaiden tapaan selkeän karrikoitua.
Mielenkiintoista kyllä hieman samantapaisen ilmiön voi havaita myös teoksista pitämisen suhteen; se millä todennäköisyydellä tietty teos miellyttää tiettyä yksilöä on usein karkeasti ottaen verrannollinen siihen miten paljon teos liittyy yksilön henkilökohtaiseen elämään. Tästä saa karkeasti ottaen tällaisen diagrammin:
Toisin sanoen sekä lukijaan henkilökohtaisesti vetoavat aiheet että puhdas fantastisuus vetoavat lukijoihin lähes universaalisti siinä missä fantasiaa ja/tai scifiä arkirealismiin sekoittavat teokset, kuten vaikkapa Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär, ovat tuomittuja kulttimaisempaan suosioon. Eksoottisella realismilla – kuten vaikkapa japanilaiseen kulttuuripiiriin sijoittumisella – sen sijaan tuomitsee itsensä hyvin pitkälti pienemmän yleisön kamaksi, olkoonkin että tuo yleisö saattaa olla hyvinkin innokas ja kulutusaltis.
Käyrän kulun tarkka määritteleminen lienee turhaa, koska se on pitkälti veteen piirretty viiva vailla tarkkoja mittareita. Jätin sen oikean pään kuitenkin hieman alemmaksi kuin vasemman, koska scifi ja fantasia purevat nuoreen lukijaan keskimäärin varsin hyvin sen tarkemmasta kohderyhmittelystä riippumatta siinä missä omakohtaisilla kokemuksilla pelaaminen vaatii ainakin jossain määrin tiettyä kohdeyleisörajoittelua – jos ei muuten niin edes sukupuolten välillä.
Kaaviota ei tietenkään voi lukea yksiselitteisesti, koska teokset ovat monesti hyvin monisyisiä siinä mitä ne käsittelevät. Esimerkiksi Harry Potter yhdistelee tavallisen koululaisen arkea fantasiaan suistumatta maagisen realismin puolelle (kenties sisäoppilaitosmiljöönsä vuoksi?), joten siinä yhdistyvät käyrän molemmat huippukohdat – ilmiön suosio ei ole mikään ihme. Sama pätee myös aika moneen nuorille suunnatuun mangasarjaan, puhumattakaan siitä että niissä on usein mukana myös eksotiikkaa Japanin kulttuurin muodossa. Näiden kahden ilmiön rinnastaminen ja niiden suosion pohtiminen ei vaadikaan kauheasti aivotyötä.
Liian spesifillä kohdeyleisöryhmittelylläkin on tietysti haittansa – nimeltä voisi mainita esimerkiksi tapauksen, jossa muuan nuori lukija kyllästyi Ai Yazawan Nanaan sen jälkeen kun “homma meni kotileikeiksi.” Todennäköisesti lukijan omaan elämäntilanteeseen sopivat rockkonsertit, poikaystävät ja kämppiksen kanssa eläminen – mutta raskaudet ja avoliitot muodostuivat turn-offiksi, koska ne erkaantuivat liian kauaksi hänen omasta arkielämästään. Moni muukin manga on suunnattu nimenomaan tietyssä elämäntilanteessa elävälle kohdeyleisölle; esimerkkejä löytyy.
Käyrän oikeasta reunasta löytyy myös muuan kiehtova mutta looginen kahtiajakautuneisuus, joka on kuitenkin sen verran selkeä että se ei vaadi omaa kaaviotaan: yleensä negatiivisiksi luokitellut asiat aiheuttavat lukijassa usein positiivisen reaktion silloin kun niistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (jolloin ne putoavat eksoottisuuden alueelle). Se että ne eivät sitä tee mikäli kokemuksia löytyy ei liene mikään ihme – esimerkiksi perheväkivallan uhri todennäköisesti tarttuu mieluummin johonkin hieman eskapistisempaan kuin teokseen perheväkivallasta.
Mutta kiintoisinta tässä ilmiössä on se, että se pätee myös hyvinkin suppeisiin asioihin – esimerkiksi teoksen hahmojen luonnetyyppeihin. Muistamme kuinka Genshikenissä Sasahara ei halunnut valita erogeissä pikkusiskohahmoja, koska ne toivat hänelle mieleen hänen oman rasittavan pikkusiskonsa – sisaruksettomilla muilla otakuilla ei tällaisia fantasiaa ryppääviä rajoituksia ollut. Samaan tapaan vaikkapa tsunderehahmot harvemmin miellyttävät sellaisia, jotka tuntevat ärhäköitä tyttöjä tosielämässä. Näettehän kaavan?
Ruutusommittelu on toinen niistä kahdesta pääseikasta, jotka erottavat japanilaisen ja japanilaisvaikutteisen sarjakuvakerronnan muusta sarjakuvakerronnasta. Aina välillä kuulee sanottavan, että kaikkia minkään mangan ikinä käyttämiä ruutusommitteluja on kyllä käyttänyt jokin länsimainenkin sarjakuva, ja se voi ollakin totta – mutta pointti onkin siinä, että Japanissa nämä ruutusommittelut eivät ole kikkailua, vaan yleisiä toimintatapoja joita toimittajat opastavat vihreille mangakoille.
Toinen mangasommittelun yleinen harhaluulo on se, että se on epäselvää. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen totta, sillä vaikka mangassa saatettaisiinkin käyttää vain ns. perinteiseen länsimaiseen sarjakuvakerrontaan – mikä jäykimmillään tarkoittaa Vartijat käytännössä kokonaan yhdeksän ruudun ruudukolle piirtäneen Dave Gibbonsin tyyliä – tottuneelle lukijalle hämmentäviltä tuntuvia sommitteluratkaisuja ne noudattavat kaikki kuitenkin hyvin selkeitä sääntöjä.
Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin “he-he”-hauskaa kuin “ha-ha”-hauskaa – ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.
Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat “otakun” määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken – ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.
Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). “No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja”, te sanotte, “mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?” Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee “Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan.”
Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin “länsimaisia” sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan “kulttuurillisesti hajuttomiksi”; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos “vaati huomattavasti parantelua”; verratkaapa.
Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta – ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” -linjalla – joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.
(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)
Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas – ainakin lännessä – jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.
Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole – etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen – niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi – sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.
Jotkut – mm. Justin Sevakis – ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä…
Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee…
Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että “Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti.” Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.
Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.
Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.
Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia – koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu – tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö – arvatkaa ketkä – ostavat ne joka tapauksessa.
Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.
Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman “The Vanishment of Hahiru Suzumiyan” muodossa jo toukokuussa – itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun – anteeksi, Mirukun – näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.
Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan – tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.
Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.
Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.
Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei “hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain”, mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.
Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani – kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?
Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä – lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaanHigurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.
Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.
Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<
Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämäkaksi?
Kio Shimokun Genshiken on niin subjektiivisten kuin objektiivistenkin mielipiteiden mukaan paras otakuista kertova manga ikinä. (Hikikomerossa elävästä nörtistä kertova, julman realistinen Welcome to the NHK kirii lähelle, mutta Genshiken voittaa sen paniikkihäiriöisen yaoidoojinshikan hikipisaran mitalla.) Sarjaa tuntemattomille kerrottakoon, että sen wikientryn juonikuvaus summaa sen oikein hyvin. Loistavaa sarjaa on sivumennen sanoen siunattu myös loistavalla englanninkielisellä julkaisulla, kiitos Del Reyn käännöksen kulttuuriselitteineen.
Genshikenin vuonna 2004 tehty TV-animesovitus oli adaptaationa loistava; Shimokun maanisen yksityiskohtainen piirrosjälki ei olisi voinut toivoa saavansa uskollisempaa adaptaatiota. Sarja oli animoitu TV-sarjaksi kerrassaan loistavasti, ja sen ainoa suoranainen vika oli se, että se oli vain yhden kurin mittainen. Manga oli animesovitusta tehtäessä perinteikkäästi kesken, eivätkä käsikirjoittajien kynäilemät originaalit juonenkäänteet sovi otakusarjoihin. Näin ollen juoni jätettiin kesken, ja sarjaa tuotettiin vain 12 jaksoa. Toista tuotantokautta odotettiin sen jälkeen kuin kuuta nousevaa.
Comiket 69:ssa seuraavana vuonna Media Factory julkisti lopulta toisen kauden, jonka piti alkaa vuoden 2006 lokakuussa. Firma teki kuitenkin ikävät oharit, ja Genshikenin sijasta saatiinkin lisää Kujibiki Unbalancea – tuota kuvitteellista höttösarjaa, jota Genshikenin jäsenet fanittavat ja jonka kolme oikeasti tuotettua jaksoa olivat animen historian mielikuvituksellisimmat DVD-ekstrat ikinä. Kuvitteellinen muuttui nyt kuitenkin todelliseksi, ja meta-anime muuttui oikeaksi hötöksi – olkoonkin, että näiden DVD:iden ekstroina olikin nyt sitten puolestaan kolme uutta jaksoa Genshikeniä. Näillä päästiin juonellisesti jo viidenteen tankouboniin asti.
Viime huhtikuussa Genshikenin oikea toinen kausi lopulta kuitenkin julkistettiin; se alkaa 9. lokakuuta animaatiokanava Kids Stationilla, joka näyttää öisin myös vanhemman yleisön animea. Viime maanantaina viralliselle saitille päivitettiin hahmoprofiilit ja trailerintapainen. Kakkoskausi jatkaa suoraan siitä mihin Kujianin ekstroina olleet OVA-jaksot päättyivät, ja tällä kertaa saamme ilmeisesti seurata alkuperäistarinan juonta hamaan loppuun asti – kaikkine jenkkiotakuineen, hermostuneine ilmeineen ja vaivautuneine romantiikkoineen. (Shimoku pystyy maalailemaan kokonaisia taideteoksia pelkällä vaivaantuneisuuden tunteella.)
Kirjoitukset (RSS)
