Muistanette minun maininneen, että Lucky Star ei tulisi saamaan toista kautta johtuen sovitusprosessin työläydestä – Lucky Star kun ei ole maailman laadukkain manga, ja KyoAni joutui rukkaamaan sitä massiivisessa määrin saadakseen animesta toimivan. (Kyllä, tässä vaiheessa saa tulla ynisemään “meh, yliarvostettu” -kommentteja.)
No, KyoAnihan ei asiasta loppujen lopuksi päätä; Kadokawalla on kaikki langanpäät käsissään. Niinpä ei oikeastaan ole mikään yllätys että Lucky Staria saadaan kuin saadaankin lisää, olkoonkin että vain OVAna – huhuja asiasta on liikkunut jo jonkin aikaa. Kuva on Gamersissa jaettavassa From Gamers Cool -mainoslehtisessä olleesta Comptiqin kesäkuun numeron mainoksesta; lisätietoja (julkaisuajankohta, jaksomäärä ja tuottava studio) saadaan kymmenes päivä, kun numero tulee myyntiin. Sen mukana tulee nähtävästi myös kuvassa näkyviä magneetteja, hih.
Tosin jos Kadokawa on sysännyt projektin jollekin muulle kuin KyoAnille käsissä lienee Minami-ke: Okawarin tai Gunslinger Girl ~Il Teatrinon~ kaltainen floppi. Eikä sen tarvitse edes liittyä mitenkään laatuun; meidän KyoAni-fanien lojaalius on ajoittain pelottavaa. (Ja tarvitsevathan korkeaotsaiset “miljoona kärpästä on aina väärässä” -älykötkin jotain jolle tuhahdella.)
Muokkaus 9.5: Jep, alkuperäinen staffihan se siellä. Selittäähän tämä ainakin sen mitä KyoAni aikoo tehdä ennen syksyistä Haruhin toista tulemista (josta saadaan kuulemma lisätietoja seuraavassa Newtypessa).
Yen Press ei ole mikään iso peluri Pohjois-Amerikan mangamarkkinoilla. Vuodesta 2006 niiden rajaseuduilla pyörinyt, lähinnä suurelle yleisölle tuntemattomia mangasarjoja ja manhwaa julkaissut Hachette Book Groupin mangaosasto ei ole liiemmälti kerännyt niin median kuin harrastajakunnankaan huomiota.
Ennen kuin nyt. Ihmeitä näköjään tapahtuu: Hachette on lisensoinut sekä Nagaru Tanigawan Haruhi Suzumiya -ranobesarjan että sen Gaku Tsuganon käsialaa olevan mangasovituksen. Ranobet julkaistaan Hachetten nuortenkirjaosasto Little, Brown Booksin kautta, manga puolestaan Yen Pressin. Ensimmäistä ranobea joudutaan odottamaan vuoden verran, sillä se julkaistaan vasta huhtikuussa 2009; mangan ensimmäinen osa taas saadaan jo lokakuussa ja siitä eteenpäin neljän kuukauden välein. Hachetten korvamerkintä löytyy kaikista yhdeksästä ranobesta ja neljästä ensimmäisestä mangapokkarista, mutta loputkin saadaan varmasti jos ja kun myyntiä riittää. Ranobeista tulee myyntiin sekä pehmeä- että kovakantinen versio.
…Miten niin viisi kuukautta myöhässä? Miten niin puolet siitä on tuota yhtä Haruhi-juttua? Miten niin kannessa on Italia Mondial Classic 2Tone Sunburst?
Legendaarisuutta hipovasta myöhässäolemisesta huolimatta aikataulu oli viimeiseen asti tiukka kuin KOS-MOSin sikspäkki – niin tiukka, että lehti saapuu painosta vasta perinteisesti conia edeltävänä perjantaina ja sen sarjakuva jäi vahingossa kokonaan kreditoimatta. Ja uskoisitteko että tässä numerossa oli alkujaan tarkoitus olla Keitaro Ariman haastattelu, mutta se jäi seuraavaan kertaan koska haastattelija katosi maan päältä (tai ainakin netistä)?
Sisällysluettelo saattaa näyttää tuskallisen lyhyeltä, mutta itse asiassa se johtuu lähinnä vain siitä että yksittäisten juttujen keskipituus on pidentynyt (ja taso on lisäksi noussut). On totta että tällä kertaa jäi pois useampia vakiopalstoja kuin koskaan ennen, mutta se tulee korvaantumaan ensi kerralla – seuraavasta numerosta tulee varmasti lehden historian massiivisin.
Näitä pikku puutteita lukuunottamatta sisältö on sitä tavallista. Hiro kertoo syyt siihen miksi Dream Kissiä ei ole kamalasti maailmalla hehkutettu, niidel selittää miksi .hackiin tutustuminen Hämärän rannerenkaan tarusta alkaen on kuin yrittäisi kiivetä perse edellä puuhun, Laurel selvittää miksi School Rumble on shounendraamaksi poikkeuksellinen ja huomaa D:hen tutustuessaan, ettei mangasovitus ole konseptin inkarnaatioista aina suinkaan se huonoin. Minä sen sijaan kulutan neljä sivua sen puimiseen, miksi Azumanga Daioh on pirun hauska mutta miksen siltikään pidä sen suomennoksesta. Muissa jutuissa esitellään Higurashin yliluonnolliset murhamysteerit, perehdytään raskasotsaisten lolien elämään, luetaan Mangan mestarit, käydään the GazettEn keikalla ja kerrotaan hupaisia pikku anekdootteja miesrooleja esittävistä naisseyuuista kuuluisimmasta.
Tällä kertaa oman aikani yksinkertaisesti söi tuo Haruhi-juttu, josta nyt vain tuli niin pitkä kuin mitä minulla oli aiheesta sanottavana (dissaajat saavat nyrpistellä neniään ihan rauhassa). Olin aloittanut jutun kirjoittamisen jo noin vuosi sitten, mutta halusin saada aiheeseen kunnolla perspektiiviä joten se päätyi julkaistavaksi vasta nyt. Toivottavasti lopputulos on myös lukijoita miellyttävä; yritin ottaa oppia Kekon jutun saamasta negatiivisesta palautteesta, joten tiivistin ihkutukseni jutun alun sijasta sen loppuun ja ruodin sisällöllisiä seikkoja ilmiöpuolta enemmän.
Lämpimäisiä voi sitten tulla selailemaan Traconiin – ja ostamaankin toki, mikäli kiinnostusta riittää. Juttelemaankin saa tulla; lupaan olla purematta.
…Tai no, MADhan tämä käytännössä on. Kuroganella on selvästi huono maku; nämä JAM Projectin remixithän ovat oikein hauskoja. Ja Yutaka Yamamoton komedianohjaustaidot voivat olla kyseenalaiset, mutta pirunmoinen koreografi hän on. (Mitäköhän KyoAni järjestää Haruhin katoamisen OPiksi ja EDiksi ilman häntä? Jännittää.)
Ainakin tämä kelpaa sellaisten ihmisten käännyttämiseen, jotka ovat nähneet Lucky Starista vain satunnaisia screencappeja ja lykänneet sen syrjään “halvasti animoituna.” Jokainen tarpeeksi animaatiota nähnyt tietää että “halvan” ja “tyylitellyn” välillä on hiuksenhieno ero, mutta kyllä sen näkee – viimeistään freimimääristä.
Kurikinton Foxista oli puhetta englanninkielisessä otakublogosfäärissä siinä runsas vuosi sitten. On kuitenkin täysin mahdollista, että joku täkäläinen ei hänen anteliaasti omilla riffeillä ryyditettyjä kitarasovituksiaan ole vielä kuullut – mutta se puutehan on helposti korvattavissa.
Silloin kun Haruhi Suzumiya -pelit PS2:lle (ja PSP:lle jännine 3D-grafiikkoineen) julkistettiin ihmiset miettivät päänsä puhki, millaisia pelejä niistä tulisi. Rytmipelejä? Juoniseikkailuja? Puzzleja? Deittisimuja?
No, vaikuttaa siltä etteivät pelintekijätkään oikein osanneet päättää: pelaaja seuraa pelissä SOS-ryhmän edistymistä RPG:n teossa. Suzumiya Haruhi no Tomadoi onkin tälle teokselle mitä sopivin nimi… Peli- ja doojinkauppa Messe Sanoh Akihabarassa mainostaa tulevaa peliä hieman kovemman luokan figuurilla.
Suzumiya Haruhi no Yakusoku (PSP:lle) ehdittiinkin jo julkaista, mutta on tällä hetkellä luonnollisesti loppu kaikkialta.
Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin “he-he”-hauskaa kuin “ha-ha”-hauskaa – ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.
Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat “otakun” määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken – ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.
Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). “No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja”, te sanotte, “mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?” Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee “Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan.”
Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin “länsimaisia” sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan “kulttuurillisesti hajuttomiksi”; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos “vaati huomattavasti parantelua”; verratkaapa.
Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta – ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” -linjalla – joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.
(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)
Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas – ainakin lännessä – jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.
Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole – etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen – niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi – sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.
Jotkut – mm. Justin Sevakis – ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä…
Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee…
Haruhi.tv:n sisältö katosi 18.12 kello neljä aamulla. Tämä oli odotettavissakin, koska tuo nimenomainen päivämäärä ja hetki on olennainen neljännen ranoben, Suzumiya Haruhi no Shooshitsun eli The Vanishment of Haruhi Suzumiyan tapahtumille. Haruhin toinen kausihan julkistettiin alkujaan juuri tanabatana 7.7., joka on niin ikään tapahtumiin olennaisesti liittyvä päivämäärä; kolmannen ranoben itsenäinen luku Bamboo Leaf Rhapsody tapahtuu silloin, ja koska kyseinen luku ja neljäs ranobe liittyvät juonellisesti toisiinsa monet pitivät jo tuolloin varmana, että toinen kausi tulisi perustumaan juuri Shooshitsun ympärille.
Bamboo Leaf Rhapsodyn tapahtumiinhan viitattiin tietysti jo ensimmäisessä kaudessa. Kannattaa tosin muistaa, että näitä repliikkejä kirjoittaessaan Tanigawa ei vielä edes tiennyt aikovansa jatkaa sarjaa ensimmäistä ranobea pitemmälle… ainakaan omien sanojensa mukaan.
Sivusto näyttää tällä hetkellä kryptistä “vikailmoitusta.” Parin sekunnin kuluttua aukeaa hurmaava pikku alluusio neljänteen ranobeen: päästäkseen yhteyteen Yukin kanssa on “kerättävä yhteen kaikki SOS-danin jäsenet” – toisin sanoen syötettävä näiden alkukirjaimet K, N, S, A, ja K. Tämän jälkeen avautuu vale-xterm, jossa Yuki ilmoittaa – jälleen neljännestä ranobesta tutuin repliikein – hätäpako-ohjelman avaimen löytyneen ja pyytää vahvistusta sen käynnistämiseen. Enterin painalluksella pääsee sivulle, joka sisältää kuvan Yukista tuossa nimenomaisessa joulukuisessa avainkohtauksessa.
Kuvassa lukee, että Suzumiya Haruhi no Yuuutsun toinen kausi on “peruttu” ja korvattu “uudella animella” – jonka nimeä ei varmaan tarvitse pitkään arvailla. Tekijänoikeusvuosiluvut saavat kuitenkin hälytysvalot vilkkumaan; Moon Phase spekuloi, että niiden ulottaminen vuoteen 2009 asti saattaisi tarkoittaa sitä että toinen kausi alkaisi vasta syksyllä ja päättyisi seuraavana keväänä. Tämä tukisi huhuja, joiden mukaan Clannadista oltaisiin tekemässä neljäkurista eli 52-jaksoista.
(Jotkut ovat jo ehtineet intoilla vuosilukujen saattavan tarkoittaa myös sitä, että toinen kausi tulisi olemaan kahden kurin mittainen. Kyoanilta tuntuisi kuitenkin hieman hätiköidyltä sovittaa näin paljoa alkuperäismateriaalia kerralla; tokihan rautaa on taottava kuumana, mutta Tanigawan viimeaikaiset blokit ja kompastelut kirjoittamisensa kanssa huomioon ottaen olisi varmasti järkevämpää edetä animen suhteen hissuksiin… Puhumattakaan siitä, että epäkronologinen toteutus menisi niin suurella jaksomäärällä mahdottomaksi.)
Kuvan alaosan krediittilistan mukaan ohjaaja on vaihtunut Tatsuya IshiharastaYasuhiro Takemotoksi. Jälkimmäinen on heistä kahdesta ehkä hivenen parempi ohjaaja, mutta olisiko sittenkin ollut parempi vain pitää sama? No jaa, eivät heidän tyylinsä kuitenkaan niin kamalan erilaiset ole – enemmän tunnelmaan tulee vaikuttamaan itse toisen kauden juoni. Joka on – kuten tulevassa arvostelussani aion painottaa – erinomainen; ensimmäisen kauden rungon muodostanut ensimmäinen ranobe oli kaikelle myöhemmälle vain pohjustusta ja hahmojen esittelyä.
Haruhi Suzumiyan toinen tuleminen on tietysti ensi vuoden odotetuista sarjoista puhutuin, mutta ennen animen kevätkautta odotettavissa on vielä suppeampi talvikausi. Kiinnostavuuspollien kärjessä näyttäisivät roikkuvan blogista ja foorumilta toiseen Gunslinger Girl 2, Sayonara Zetsubou Sensei 2 ja Minami-ke ~Okawari~ (joka ei kahdesta muusta poiketen ole jatkoa vaan uusintaversio uuden studion animoimana… tähänkö sitä nyt on tultu?).
Allekirjoittaneen kovimmat odotukset kohdistuvat kuitenkin toistaiseksi Persona -trinity soul-:iin, joka on Shin Megami Tensei -spinoffina aloittaneen, omaperäisyydestään tunnetun kulttipelisarja Personan kolmannen osan animejatko-osa. Sen ensimmäinen jakso esitetään 5.1.
Persona 3 -tuoteperheeseen kuuluu jo ranobeja, draama-CD:itä ja tänä vuonna alkanut, Dengeki Maohissa julkaistava Shuuji Sogaben manga. Anime sijoittuu aikaan kymmenen vuotta pelin tapahtumien jälkeen, ja sen ohjaaja on aiemmin Ghost in the Shell: Stand Alone Complexissa jakso-ohjaajana toiminut Atsushi Matsumoto. Toivotaan parasta…
Avainsanat: Gunslinger Girl, Haruhi Suzumiya, MediaWorks, Minami-ke, Persona, Sayonara Zetsubou Sensei
Kirjoitukset (RSS)
