Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.
But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.
Peuta ja Tubbs olivat lavalla edustavia kuin mitkäkin. Ja vaikka heistä vain jälkimmäinen muistikin mainostaa sarjakuvaansa sen sisältämillä homoilla ette varmaankaan ole vielä unohtaneet edellisenkin osaavan sen homman.
Nuorten naispuolisten mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden BL-keskeisyys on ehtinyt aiheuttaa tietyissä piireissä jo kyllästymistäkin. Mutta eikö toisaalta ole hyvä asia, että osaa selkeästi suunnata työnsä tietylle kohderyhmälle? Silloinhan sarjakuvat saattavat jopa myydä, eivätkä ne jää kenellekään suuntaamattomiksi ja omaelämäkerrallisiksi villerantailuiksi, joita eivät loppujen lopuksi lue kuin sarjakuvaharrastajat.
TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:
“Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.
Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.
K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.
Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9.”
Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.
Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.
Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä – mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?
Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?
Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.
Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja – Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta “leikkimisen” korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia… (vihje: eivät.)
Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.
Hokuto Manga oli Otavalta aivan liian toimiva ajatus, joten muidenkin kustantamojen oli järkevää hypätä kelkkaan mukaan. Egmontin ja Stabilon järjestämä Comic Campus -kisa onkin sinällään ihan fiksu pikku ideaplagiaatti. Se on lisäksi järjetetty suuren maailman tyyliin, galleriayhteisöineen kaikkineen. Kyseisen yhteisön jäsenmäärä kertookin jo varsin hyvin sen kuinka paljon tällaiseen on kiinnostusta, vaikka terävin kärki koostuisikin aina vain parista tusinasta tekijästä.
Kilpailun säännöt ovat kuitenkin pieni ihmetyksenaihe. Jos kerran sekä länsimainen että wannabejapanilainen lukusuunta hyväksytään (jälkimmäistä preferoiden), miten ihmeessä voittajatyöt voidaan julkaista samassa julkaisussa? Kenties ne jaetaan kahteen pokkariin, kuten Hokuto Mangalle tehtiin – mutta entä jos jompaakumpaa lukusuuntaa käyttävien kisatöiden joukosta ei löydykään tarpeeksi hyviä töitä? Tullaanko osa kisatöistä peilaamaan julkaisua varten? Vai tuleeko kisapokkarista peräti kahteen suuntaan luettava? Mikään vaihtoehto ei kuulosta erityisen ongelmattomalta.
Mielenkiintoinen on myös tieto “julkaisussa on myös muiden suomalaisten sarjakuvapiirtäjien töitä, joten sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada piirroksesi julkaistua huipputöiden seurassa.” Keitäköhän huipputekijöitä tähän hommaan on värvätty; onko tässä maassa edes sellaisia?
Mutta eivätköhän nämä asiat selviä ennen huhtikuuta. Jännitys tiivistyy.
Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat tänä viikonloppuna. Otaku ei ole tapahtumaan osallistunut eikä osallistu tänäkään vuonna, sillä festivaalit ovat perinteisesti olleet varsin huonosti mangaa sietävä tapahtuma; eräänkin kerran muuan töitään kauppaava nuori taiteilija ei ollut koko päivän aikana saanut muuta palautetta kuin “Manga lähtee lapsesta hakkaamalla” -höhöttelyä.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa, tai sitä ollaan ainakin yrittämässä muuttaa. Festivaalien mangaohjelma ei päätä huimaa, ja enintä osaa paikalla olevista otakuista kiinnostaneekin lähinnä Hokuto Manga -antologioiden julistus, mutta tapahtumaan on kuitenkin saatu japanilainen kunniavieras; mangaka Keitaro Arima. Suunnilleen samoihin aikoihin julkistettiin, että Goro Miyazaki saapuisi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien kunniavieraaksi.
Tämä tuntuu melkeinpä kohtalon ivalta, kun ottaa huomioon että Suomen animetapahtumien ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa japanilainen kunniavieras, yoshitoshi ABe, saatiin maahan vain mielettömällä onnenkantamoisella (hänhän oli muutenkin tulossa Eurooppaan). Asiasta tiedettiin ja tiedotettiin hyvän aikaa etukäteen, ja monet animeyhdistykset ehtivät tehdä häntä tutuksi Animecon III:a edeltävän vuoden aikana näyttämällä videoilloissaan sarjoja, joiden teossa hän on ollut osallisena – esimerkiksi Lainia ja Haibane Renmeitä. Kuluneiden kolmen vuoden aikana tapahtumiin on yritetty järjestää uudestaan japanilaista kunniavierasta, mutta tuloksetta – ja nyt sellaisia on tulossa kaksi vain parin viikon sisällä.
Eikä kummassakaan tapauksessa ole kyseessä edes animangatapahtumasta. Sain välittömästi negatiivista karmaa tuumiessani tämän olevan aika ironista, mutta argumentti seisoo silti. On ymmärrettävää, että nämä festivaalit ovat monin verroin vanhempia kuin suomalaisen animetapahtumanjärjestämisen perinne ja niillä on siten myös paremmat sponsori- ja kontaktiverkot (Arimaankin saatiin yhteys henkilökohtaisen tuttavan avulla) – mutta se pistää silti pohtimaan, minkälainen tilanne voisi olla. Skenen hiljaisuus asiasta kaikilla foorumeilla pistää pohtimaan, kiinnostaako asia edes ketään – 350 lukijaa kahdessa viikossa on uskomattoman vähän.
Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan – mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?
Toisaalta kunniavieraat eivät loppujen lopuksi ole kuitenkaan itsetarkoitus; hyvä con on useampien asioiden summa, ja kunniavieraat eivät ole missään nimessä listan kärkipäässä. Tilanne paranisi huomattavasti, kunhan edes tämä iäisyyksiä käynnissä ollut kädenvääntö pääsymaksuista saataisiin ensin johonkin lopputulokseen…
Otaku on kuitenkin joka tapauksessa istuttamassa Ariman haastateltavaksi. Katsotaanpa mitä hänestä saa irti Eromanoosta, jos kommunikointikieli on japani.
Sivustouudistuksen ohessa myös Tobira-julkaisusarja sai oman soppensa sivustolta. Ensimmäinen Tobira-julkaisu Effloresco näki päivänvalon jo Animeconissa, mutta uuden sivuston valmistumisen lähestyessä sen suurimuotoisempi päivittely ei ollut enää juurikaan vaivan arvoista. Efflorescon arvostelu (ja vieläpä jäävitön sellainen, vaikka sainkin tarkistaa sen etukäteen) julkaistiin eilen.
Idea omakustanteisesta sarjakuvajulkaisusarjasta ei ole mitenkään uusi edes Suomessa. Ensimmäinen Finnmanga julkaistiin vuonna 2004 Animecon III:ssa, ja sen suosio todisti, että kyseisenkaltaisille julkaisuille on kysyntää – olkoonkin, että ensimmäinen Finnmanga oli sellainen kuin oli. Mutta kuten monesti on todettu ei amatöörisarjakuvien julkaisemisen tärkein funktio ole saada sarjakuvia lukijoiden luettavaksi, vaan rohkaista tekijöitä tekemään ja julkaisemaan lisää – ja samalla kehittymään.
Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.
Mangan ehkä suurin yksittäinen ansio on kuitenkin dekompressoitu kerronta, joka vaatii runsaasti sivuja. Mustavalkoisen, halvalle paperille painetun sarjakuvan kulttuuri on mahdollistanut Japanissa paitsi halpojen antologialehtien julkaisemisen myös eeppisen pitkät tarinat: siinä missä yhdysvaltalainen ja eurooppalainen sarjakuvakulttuuri reagoi inflaatioon sivumäärää vähentämällä huononsivat japanilaiset vain paperin laatua. Tankoubonjulkaisukäytännön takia tästä ei ole mitään haittaa itse sarjakuvakulttuurille.
Länsimaiset tekijät – etenkin amatööritekijät – ovat kuitenkin tottuneet tekemään vain enimmäkseen lyhyitä tarinoita, ja tällaisissa sarjakuvissa dekompressoitu kerronta ei pääse täysiin oikeuksiinsa. Finnmangan julkaisemat lyhyet sarjakuvanovellit eivät päässeet käyttämään täysin hyväkseen mangan kerrontatapoja, koska se olisi vaatinut joko enemmän sivuja tai yksinkertaisempia aiheita. Tuumin, että jotta kohtuullisen pituinen mangatyylinen sarjakuvatarina pääsisi täysiin oikeuksiinsa sen olisi oltava vähintään parinkymmenen sivun pituinen, mielellään pitempikin. Idea Tobiran kaltaisesta yksittäisten julkaisujen sarjasta syntyi tuolloin, 29.5.2006.
Siksi olikin kohtuullisen ironista, että seuraavana päivänä ensimmäinen netissä näkemäni asia oli uutinen Hokuto Manga -kilpailusta Kvaakin etusivulla.
Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; “ovena” niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.
Uskoni suomalaisen pseudomangan nousuun on nimittäin vahva. Niin Japanissa kuin läntisilläkin manganjulkaisualueilla pienlehdet ovat perinteisesti olleet tie sopimuksiin kustantajien kanssa, mutta Suomessa omakustannekulttuuria on aina Animecon IV:iin asti hillinnyt taidekujien täydellinen puuttuminen mangatapahtumista. Aura Ijäs on päässyt pitkälle Hangoverin ajoista, mutta yhdellä tekijällä ei pitkälle pötkitä – senhän osoittaa jo sekin, että “ensimmäistä suomalaista mangaa” varten tarvittiin tekijät Ruotsista asti.
Nyt taidekujien juurruttua Suomeenkin mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden omakustanteita on alkanut hiljalleen tipahdella, mutta kehitys on ollut hidasta. Myös siksi Tobiran kaltainen media on mielestäni tarpeellinen: kenties se rohkaisee aloittelevia tekijöitä myös pitempien projektien pariin, parhaassa tapauksessa jopa julkaisemaan omia pienlehtiään. Kyllä tähän maahan sarjakuvaa mahtuu.
Seuraavat Tobira-julkaisut julkaistaan tapahtumaköyhästä syksystä johtuen vasta ensi keväänä. Mikäli sarjassa julkaiseminen kuitenkin kiinnostaa, ohjeita löytyy täältä.
Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan – mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?
Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.
Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; “ovena” niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.
Kirjoitukset (RSS)