Aikoina muinaisina – ennen vuotta 2009, siis – conien puheohjelmia ei ollut tapana videoida ja laittaa jakoon kaikelle kansalle.
Satunnaisia armopaloja toki löytyy. Animecon III vuonna 2004 oli ensimmäinen tapahtuma josta julkaistiin muutama luentonauhoite (joskin ilman havainnemateriaalia puolet vitseistä menee ikävästi ohi). Seuraavassa Animeconissa Helsingissä 2006 julkaistiin jokunen cosplayvideo ja kunniavieraan luento, joskin ikävän kaukaa kuvattuna ja huonolla äänenlaadulla.
Katsojienkin kuvaamia videoita toki löytyy muutamia. Tämä on kahdeksaan osaan pilkottu Kempin luento mainitusta vuoden 2006 Animeconista. Se on ladattu YouTubeen seuraavana vuonna – kuinka moni muistaa sen vielä?
Jessus, Paasitorni oli ahdas. Ja kuuma.
Yleisö nauraa vanhahtavalle ysärityylille, yltiödramaatisuudelle ja kehnolle tarinankerronnalle, mutta Kemppi tuntuu pääsevän vain vaivoin yli siitä että hänen mielestään tuotantoarvot ja ulkoasu määrittävät onko jokin hyvä vai ei – jopa sellaisissa tapauksissa joissa videonäytteet edustavat tarinankerronnan pohjanoteerauksia, kuten Amon Sagan tapauksessa. Mitä nyt yltiöpäinen fanservice kelpaa myös kriteeriksi. Hmm hmm.
Luennon seuraavana vuonna Jyväskylän Animeconissa esitetystä jatko-osasta ei tunnu löytyvän videota. Kaikeksi onneksi siitä on kuitenkin tallella edes äänite, jonka voi ladata koko 70-minuuttisessa ja 58-megatavuisessa komeudessaan tästä. Juna- tai automatkojen ratoksi!
Että sellainen con. Paikan rajoittuneesta myyntitilasta johtuen emme saaneet sieltä myyntipöytää, mutta loppujen lopuksi se osoittautui varsin onnekkaaksi sattumaksi – pienellä herrasmiessopimuksella pääsimme jakamaan Turun Animeseuran pöytää emmekä näin ollen joutuneet maksamaan siitä mitään. Onneksi, sillä muussa tapauksessa olisi tullut kohtuullisen ikävästi takkiin… Tässä on pientä ironiaa, sillä sattumoisin ensimmäinen tapahtuma josta Otakua saattoi ostaa oli niin ikään Kirsikankukkacon – emmekä sielläkään maksaneet mitään vaan myimme ns. salkusta, koska sekä kassavirtamme että budjettimme liikkui silloin vasta kymmenissä euroissa. Ja perässä tuli ärtynyttä noottia “kaupallisesta toiminnasta ilman lupaa.”
Kaiken kaikkiaan con oli kohtuullisen mukava, muttei missään mielessä täydellinen. En sanoisi sitä suoranaisesti huonoksi tai epäonnistuneeksi sellaiseksi, mutta siitä lyötyi monia samoja ongelmia joita vähän kaikissa coneissa tuntuu nykyään olevan – kolmannen kerroksen kuvausnurkista ei tiennyt juuri kukaan, järjestäjien ja ulkopuolisten dialogi oli töksähtelevää ja cosplaykisaajat pysyivät lavalla paikallaan keskimäärin yhden sekunnin. Sisätilojen ilmanlaatu sentään oli pahimmillaankin kelvollinen, joskin siitä saadaan ehkä osittain kiittää suhteellisen niukkaa kävijämäärää ja viileää säätä.
Ja minähän en tunnetusti tiedä tapahtumanjärjestämisestä mitään, mutta jotenkin tuntuu hassulta että järjestäjät eivät nähneet tarpeelliseksi pyytää paikallista animeyhdistystä auttamaan ennen kuin sieltä oli ensin itse otettu yhteyttä. (Tiedä häntä sitten kuinka paljon edes TAS pystyi auttamaan asiaa. Lisää vänkäreitä nimittäin kaipailtiin vielä kolmea viikkoa ennen tapahtumaa – ja tässä vaiheessa järjestäjät päättivät uskaltautua pistämään pystyyn ketjun aiheesta.)
Suurin epäkohta tietysti oli se, että Kempin shoujoluentoa lukeenottamatta ohjelmakartasta ei löytynyt manga- tai animeaiheista ohjelmaa hakemallakaan.
Kyseessä on tavallaan itseään ylläpitävä noidankehä. Sanotaan, että ylivoimaisesti suosituinta ohjelmaa coneissa näyttäisi olevan vapaamuotoinen hengaus – joka tässä tapauksessa manifestoitui Caramelldansen-letkajenkkoina, valtavana nuoleskelurinkinä keskellä käytävää ja YAOI_SHOW’na – mutta voitaisiin miettiä onko kyseessä syy vai seuraus; miten ihmisiä voisi kiinnostaa ohjelma, jos sitä ei ole? Tätä menoa conit degeneroituvat ennen pitkää vain valtaviksi miiteiksi joissa on cosplaykisa, lolitamuotinäytös, jrockpaneeli, Final Fantasy Fighteja ja pullonpyöritystä.
Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa niin kauan kuin ihmiset viihtyvät. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että on hieman kummallista että asia hyväksytään sellaisenaan – aivan kuin tapahtuman järjestäjillä ei olisi mitään sananvaltaa asiaan.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.
PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?
PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.
PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.
PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.
PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.
Not also talking about future publications, but also your own… Manga – 60 years of Japanese comics was sold very well in Finland, and is now in second print. It means of course money in the bank…
PG: Eventually. (Nauraa) Everyone is feeling that we’re doing a lot of money on this, but I’ll tell you it takes a long time… We’re promoting the culture, of course.
Your next publication would be about graphic novels in general.
PG: Yes, I’ve brought a copy with me. This is out in English alreasy, came out last year… It’s the same format as the Manga book, actually with more pages, and it’s a guide to graphic novels. We’re recommending 30 really outstanding ones, and they’re all connected systematically, so there’s one chapter on horror, one chapter on noir and crime, and one on science fiction and fantasy…
It’s a complex book because the idea is that you can also explore the entire book by the links of the bottom of the pages, and the target of publishing is next september in Finnish. (Venähti lopulta lokakuuhan 2007 – toim. huom.) In a way it does the same as the Manga book in the sense that it helps people who don’t know where to turn and what is out there. So it’s a guide to tell where to start, and in this book especially we try to explain to people who don’t know comics very well.
Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.
But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.
Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.
Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki “tarkkaan valikoituun kohderyhmään” kuuluvat – eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa – lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.
Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.
Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on – mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä – Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi – mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.
Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.
Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta – ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.
Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.
BTJ Kustannus julkaisee tulevana viikonloppuna pidettävillä Turun Kirjamessuilla Jari Lehtisen, Janne Kempin ja Outi Vanamon kirjoittaman kirjan Mangan mestarit. Teoksen toimittanut, enimmän osan sen esittelyistä sekä myös sen alku- ja loppusanat kirjoittanut Lehtinen puhuu kirjasta messuilla kahteen otteeseen. Kustantamo kuvaa kirjan olevan “ensimmäinen suomalainen hakuteos, joka esittelee tärkeimmät ja parhaat mangapiirtäjät eri vuosikymmeniltä.”
Nämä esiteltävät 25 mangakaa edustavat eittämättä suunnilleen niin useaa sukupolvea ja genreä kuin mahdollista. He ovat Osamu Tezuka, Shigeru Mizuki, Yoshihiro Tatsumi, Takao Saito, Yoshiharu Tsuge, Leiji Matsumoto, Hayao Miyazaki, Riyoko Ikeda, Jiro Taniguchi, Moto Hagio, Mitsuru Adachi, Suehiro Maruo, Rumiko Takahashi, Naoki Urasawa, Masamune Shirow, Kia Asamiya, Hitoshi Ashinano, Gosho Aoyama, Erica Sakurazawa, Ai Yazawa, Takehiko Inoue, Nekojiru, Junko Mizuno, CLAMP ja Kondom. Otanta on suppea, mutta Japanin sarjakuvakulttuurin kokoisen ilmiön tapauksessa se ei oikein voisi muuta ollakaan ilman, että yksittäiset artikkelit supistuisivat sanakirjamaisiksi parin rivin kuvauksiksi.
Kirjasta löytyy jo ensimmäinen arvostelukin, olkoonkin että se ei ole erityisen asiantunteva ja että en ole samaa mieltä läheskään kaikista Surfin Joen siinä mainitsemista asioista (etenkään urheilumangasta, joka ei ole snobismia vaan yksinkertaisesti tilastoja). Olen lueskellut omaa kappalettani läpi muutaman päivän ajan, ja sen arvostelu tulee päätymään Otakuun 3/2007. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita:
Sisällöltään teos varsin yksiselitteisesti erinomainen. Kempin Masamune Shirow -artikkeli on netissä tarjolla näytteenä, ja siitä saa varsin hyvän kuvan siitä, mitä kirja sisältää: sen esittelemät mangakat esitellään muutaman sivun artikkelin sekä parin näytesivun tai muun kuvan avulla. Esittelyjen lomaan (ja myös sisään, mikä haittaa hieman lukemista) on upotettu käsitteitä selventäviä sylijuttuja, jotka ovat varmasti ummikkolukijoille hyvin avuliaita.
Kempin ja Vanamon tekstit ovat perinteisempiä henkilöhistoria- ja bibliografiapainotteisia tekijäesittelyjä, Lehtisen tekstit taas hänelle ominaiseen tyyliin enemmänkin esseemäisiä, ja ne sisältävät lähes yhtä paljon esimerkkeinä käytettyjen teosten tulkintaa ja historiallista taustoitusta kuin tietoa itse tekijöistä – mutta se vähäkin materiaali on kuitenkin tavallista wikipediatietoa syväluotaavampaa. Hänen kirjoitustyylinsä on hieman huonosti tällaiseen tietoteokseen sopiva, mutta informatiivinen se on joka tapauksessa.
Näytesivujen kieli on useimmiten englanti, mutta mukaan on eksynyt myös alkuperäiskielisiä sekä ranskan-, italian- ja jopa suomenkielisistä julkaisuista peräisin olevaa materiaalia. Kuvamateriaalin hankinta on selvästi ollut teoksen suurimpia ongelmia; joissain kuvissa niiden internetalkuperä näkyy turhan selkeästi, ja samoja ruutuja on jouduttu käyttämään minun makuuni aivan liian usein kahdesti samalla aukeamalla. Tähän voi osansa olla syynä myös se, että teos on kasattu varsin nopeasti (ja jopa siinä määrin hätäisesti, että eräät kirjoitusasut ovat jääneet tarkistamatta, kirjoitusvirheitä korjaamatta ja mm. tekijätietoja päivittämättä). Ulkoasultaan kovakantinen teos on varsin tyylikäs; sen taitto on selkeää ja tyyliteltyä, vaikka mainittujen sylijuttujen tekstin vinous kokonaisuutta hieman ryppääkin.
Perusteellisuus on kaksiteräinen miekka: kattavaa hakuteosta tästä ei saa millään, ellei sarjaa ole tarkoitus jatkaa vielä useammalla osalla. Toistaiseksi luvassa on kuitenkin vasta niin ikään Lehtisen toimittama tietoteos animesta ensi vuodeksi.
Hirveästä 30 euron hinnastaan huolimatta ostamisen arvoinen teos.
Muokkaus 4.10: Janne Suomisen arvostelu teoksesta löytyy täältä. Huomatkaa ajankohtaisuudet…
Olen siinä määrin suomalaisesta yhteiskunnasta vieraantunut, että seuraan kotimaisesta mediasta lähinnä vain sitä osaa joka tihkuu irkkiin asti. En myöskään juuri katso TV:tä, ellei kyseessä ole jokin poikkeustapaus – kuten Kemppi Tiinan tekemät ketunkorvat päässä valottamassa Otaku-chatin kiinnostuneena kuunteleville juontajille Salapoliisi Conanin idean olevan itse asiassa se, että päähenkilö ei oikeasti olekaan kuusivuotias vaikka siltä näyttääkin.
Digiajan kuulemma tuossa viikko sitten alettua monissa talouksissa näkynee kuitenkin uusia kanavia, mukaan lukien ruotsalaisia sellaisia. Ruotsalaiset ovat tunnetusti kaikessa meitä viitisen vuotta edelle – oli kyse sitten manganjulkaisemisesta tai muusta – joten ei ole myöskään mikään ihme, että sikäläinen yleisradiokin näyttää enemmän animea kuin täkäläinen. Näin ollen SVT 2 huomenna perjantaina, alkaen 23.25 Suomen aikaa: En natt med anime.
Animeyö etenee näin (Henkien kätkemää ehkä lukuun ottamatta todennäköisesti ruotsiksi tekstitettynä):
23.25: Japanilaisen animaatio- ja sarjakuvakulttuurin esittelyä. Japanissa sarjakuvaa lukevat kaikki, ja monet animaatiosarjat on suunnattu aikuisille ja ne lähetetään keskellä yötä. Paikalliset otakut Petra Markgren ja Simon Lundström esittelevät kulloinkin vuorossa olevat elokuvat.
01.20: Anime Uncovered. Kanadalaisen Felice Gorican kehuttu dokumentti japanilaisesta animaatioteollisuudesta, animen merkityksestä niin Japanin kuin koko maailmankin nykykulttuurille ja sen maailmanlaajuisesta harrastajakunnasta.
Eli ei sen vähempää kuin koko yön täydeltä varsin merkittäviä, todella mielenkiintoisia, jopa epäpopulaareja ja harvinaisia animeteoksia. Kiinnittäkää huomiota siihen miten aikuisin kama on sijoitettu keskelle yötä, ja viimeinen elokuva on kuin kotonaaan lauantaiaamun piirrettyjen seurassa. Milloin YLE pääsee toteuttamaan jotain tällaista?
Kirjoitukset (RSS)