Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia.

Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi…

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu “minä olen tämän sarjan yläpuolella” -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- – - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

Lue lisää »

Avainsanat: Captain Harlock, Fist of the North Star, Gainax, Gurren Lagann, Hideaki Anno, Japan Pop, Joel Autio

    

Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.

Lue lisää »

Avainsanat: Anime-lehti, H-Town, Japan Pop, Jari Lehtinen, Joel Autio, Juha Wakonen, Jussi Nikander, Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa, Mimiko Media, Reima Mäkinen

Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti.

Kuten kommenteissa onkin sittemmin tuotu ilmi tehokkain tapa kiinnittää ihmisten huomio on lyödä heitä vyön alle ja suututtaa heidät – ja muutama sekaan valitettavasti eksynyt asiavirhe ei kumoa sitä, että pääsin kirjoituksellani tavoitteeseeni. Itse asiassa pitkälti sen ylikin, sillä en olisi osannut kuvitellakaan että jo edellinen postaus olisi synnyttänyt niin paljon rakentavaa keskustelua – keskustelua Animeunionin ja ylipäätään Suomen animeskenen tilanteesta ja kehitysmahdollisuuksista – kuin se on tehnyt. Lisäksi sellaisen jatkumisella on nyt lopultakin tilaisuus; edes Sandi ei selvästä vittuuntuneisuudestaan huolimatta pysty kieltämään sitä tosiseikkaa, että ongelmia on olemassa ja niistä pitäisi voida myös puhua. Tuskinpa edes hän nimittäin haluaa väittää, että tämä blogin lukijat ovat keskimäärin häntä tyhmempiä eivätkä osaa hänen tapaansa poimia “niitä ihan oikeita pointteja” henkilökohtaisten loukkausten seasta.

Edes se että olen nyt tehnyt itseni “vessakirjoituksillani” naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?

Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä “järjettömällä ristiretkelläni” pyrin – siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?

Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?

Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.

Lue lisää »

Avainsanat: Anime-lehti, H-Town, Japan Pop, Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa, Mimiko Media

Selkeyttä ei ole se, että asioista käytetään virheellisiä, yleistäviä termejä.
Aiempi kirjoitukseni herätti aika lailla keskustelua – myös sellaista, jota ei syystä tai toisesta katsottu riittävän tärkeäksi sanottavaksi suoraan.

< Kyuu> nyt sitten pitäisi päättää että vastatako herralle tuohon hänen laittamistaan selvästi provokaatioon koittavista asiavirheistä, vai tulisiko sitten seuraava blogikirjoitus siitä kun koitan estää sananvapautta

Mielenkiintoista, että Kyuu arveli minun perustelevan arvelemaansa asiavirheiden korjaamisen vastustamista juuri sananvapaudella. Mitenköhän hän arveli sen liittyvän asiaan – eikö vastustavankin palautteen antaminen ole nimenomaan sananvapauden edistämistä?

Sananvapaus on kuitenkin eittämättä varsin ajankohtainen asia käsiteltäväksi. Noin viikko sitten ilmestyi nimittäin Anime-lehti #25, ja sen myötä myös fanikäännösartikkelini (jonkun mitään mistään tietämättömän oikolukema ja töksähteleväksi editoima – kyllä, visual novelissa on edelleen vain yksi ällä) jälkimmäinen puolisko. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata siinä myös aika suorasanaista kritiikkiä Animeunionia kohtaan. Jouduin valitettavasti hieman itsesensuroimaan sen alkua, jotta “ei herätettäisi pahaa verta ja säilytettäisiin hyvät välit alan keskeisiin toimijoihin” – toisin sanoen jotta Animeunioni ei bannaisi Anime-lehteä kaikista alan tapahtumista, mihin sillä ei olisi mitään esteitä nyt kun sen keskeisten toimijoidenkin omistuksesta löytyy alan mediatoimintaa. (Jota ei tietenkään ollenkaan haittaisi monopoliaseman saavuttaminen.)

Minulla yksityishenkilönä sen sijaan ei tällaisia rajoituksia ole, joten julkaisen tässä katkelman jutun alkuperäisestä versiosta – jonka viimeistä kappaletta oli sitäkin jo valmiiksi vähän pehmitelty.

Lue lisää »

Avainsanat: Anime-lehti, Japan Pop, Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa, Viz

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten – välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta.

Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Lue lisää »

Avainsanat: Azumanga Daioh, J.C. Staff, Japan Pop, Kiyohiko Azuma, Lucky Star, markettimanga, Otaku-palkinto, Punainen jättiläinen, Yotsuba&!

Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista – juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.

Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä – isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin “pakinoita” siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.

Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa – pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.

Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen… kuulostaako tutulta?

Ja räikeyskisan voittaja on…
Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:

“This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant.” (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)

“Alucard simply can’t be killed or even injured; his fighting style consists of ‘don’t bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I’M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT’S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!’ “ (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)

Hillitymmätkin tekstit – kuten nämä halloween-suosittelut – on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi “esimerkillinen.” Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu “otakuille”, ei “animeharrastajille” – ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.

On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava – ja se on itse asiassa sääli.

Avainsanat: ADV, Anime-lehti, CLAMP, Hellsing, Japan Pop, Jason Thompson, Jonathan Clements, Kadokawa, NEO, Newtype, Otaku USA, Patrick Macias, Shogakukan, Viz

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus – eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta – olkoonkin, että se on hieman riskialtista – tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. “Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä”, esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa – tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota – kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla…

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo – miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta “käsittääkseni”- ja “kuulemma”-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan – se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen – perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta – hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen m
ielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

…ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan – kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys – “This show is really amazing.” – ja sille valittu näkökulma – “tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?” – lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC – Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin “kuvittamiseksi.” Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden – tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

“Olipa lyhyt”, te ajattelette nyt. “Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä.” Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista…

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli “uudelleenkatselu”. Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa – toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot
tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen – onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä – miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

Avainsanat: Ghost in the Shell, Haruhi Suzumiya, Hellsing, Japan Pop, Jari Lehtinen, Mauno Joukamaa, Monster, Nana, Naruto, Newtype, To Terra, Yakitate! Japan

Alkushokista on hiljalleen päästy, ja osapuolet ovat kaivautuneet asemiinsa. Kansan syvät rivit lienevät jo valinneet kantansa sen suhteen ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, mutta kenties voisimme karistaa hetkeksi puolueellisuuden ja ajatella asioita laajemmalta kannalta.

Tilanne on nyt peruuttamattomasti se, että lehtiä on yhden sijaan kaksi. Sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle harrastajakunnalle, vaikka lehdet epäilemättä tulevatkin syömään toisiltaan lukijoita pyrkimällä molemmat olemaan kaikenkattavia ja samaa yleisöä palvelevia. Tilanne tuo mieleen Microsoftin ja Applen; toisella on puolellaan olemassaoleva asiakaskuntansa, toisella imagonsa. Monet ovat ilmoittaneet aikovansa vaihtaa Animen tilauksen Japan Popin tilaukseen, mutta tämä lienee vain äänekästä vähemmistöä – arviolta kaksi kolmasosaa Animen lukijoista kun rahoittanee lehtensä vanhempiensa rahoilla, ja vaihtaminen kalliimpaan lehteen ei välttämättä ole vaihtoehto läheskään kaikille.

Viime kädessä voittajia ovat harrastajat. Tällaisessa tilanteessa kiristyvä kilpailu tulee parantamaan molempien lehtien laatua; sarjakuvantekijät saavat useampia mahdollisuuksia saada töitään julkaistuiksi; uusia kirjoittajia tulee tarpeen synnyttyä kohoamaan esiin (tällä hetkellä Japan Pop maksaa karkeasti ottaen enemmän sarjakuvista kuin Anime ja Anime teksteistä kuin Japan Pop – mutta ei sillä että sillä erolla olisi maitokauppatasolla mitään konkreettista merkitystä); harrastajat saavat enemmän luettavaa ja päällekkäisistäkin aiheista useampia erilaisia mielipiteitä.

Loppuvuosi tulee määrittämään, miten tilanne tulee kehittymään; odotettavissa on uusia palstoja, uusia sisällöntuottajia, uudenlaisen sisällön hakemista. Eikä se loppujen lopuksi voi olla kuluttajien kannalta niin kauhean negatiivista, eihän?

Avainsanat: Anime-lehti, Japan Pop

Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.

Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki “tarkkaan valikoituun kohderyhmään” kuuluvat – eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa – lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.

Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.

Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on – mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä – Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi – mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.

Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.

Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta – ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.

Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.

Avainsanat: Anime-lehti, Janne Kemppi, Japan Pop, Jari Lehtinen

Uuden Anime-lehden numeroa on nyt pureskeltu pari viikkoa, ja kansa on puhunut. Sanallisessa palautteessa vanhaa toimituskuntaa kaipaillaan kovasti, ja noiden muutaman vanhan avustajan esiinnostaminen on tässä yhteydessä suoraan sanoen lähinnä naurettavaa.

Viime kerralla mainitsin jo siitä, miten ongelmallista tällaisessa tilanteessa olevalle kustantamolle on se, että otakukulttuurin kirjoittajapohja on niin kapea. Uusimmassa Anime-lehdessä oli yksitoista sivua juttuja vailla mainintaa kirjoittajista, ja monet spekuloivat niiden olevan vanhan toimituksen käsialaa. Näin ei kuitenkaan ole; ne ovat NEO-lehden numerossa 35 ilmestyneitä artikkeleita, lisenssillä ostettuja sellaisia.

Lehden tason lasku on varmasti vain tilapäinen, mutta jää nähtäväksi miten se tästä tokenee; lisenssijutuilla ei pitkälle pötkitä, ja saa nähdä mistä lehti saa uusia sisällöntuottajia. Uuden päätoimittajan linja on muokata lehteä kotimaakeskeisempään ja myös muille kuin otakuille lähestyttävään suuntaan, joten jää nähtäväksi millainen lopputuloksesta muodostuu.

Ensi viikonloppuna vierailen H-Townin Töölön luolassa katsomassa, mitä vanhasta lehdestä on pelastettavissa. Mutta jo sitä ennen kustantamoa on odottamassa varsin ikävä yllätys vyön alle… Koska sanotaanko vaikka näin: toimitusjohtaja Harri Mannisen epäilykset siitä, että Animen vanhan toimituksen joukkopaon syynä olivat suunnitelmat kilpailevan julkaisun perustamisesta eivät olleet lainkaan kaukaa haettuja. Eivät ollenkaan.

Mimiko Median julkaisema Japan Pop – tilattavissa ja levityksessä ensi viikolla. (Ei ainakaan vielä lehtipisteissä, mutta Fantasiapeleissä kyllä.) Lehteä tekemässä arvatkaa ketkä.

Avainsanat: Anime-lehti, H-Town, Japan Pop, Juha Wakonen, Mimiko Media, NEO