Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat “moetyyliset sarjat”, kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut – nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa “laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin” johdosta.
Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:
Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:
1. Male protagonists are absent
Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.
2. Male buying power has reduced
Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.
3. Male viewers can now empathise with female characters
The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.
A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…
Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?
Tiedättekö mitä yhteistä on herroilla Hikaru Kotobuki, Sadatoshi Tainaka, Katsuhiko Akiyama ja Teruo Nakano?
He kaikki olivat 80- ja 90-luvuilla toimineen elektropopbändin nimeltä P-Model jäseniä. Bändin, jota johti muuan soolourallaan sittemmin melkoisesti mainetta kerännyt Susumu Hirasawa.
Kakifly on ihan samanlainen fanipoika kuin me kaikki muutkin. Sinällään on ihan hauskaa, että K-ON!in suosio tuo nyt vastavuoroisesti lisähuomiota myös Hirasawalle – ainakin Twitterissä jos ei muualla. (Tätä kirjoitettaessa hänellä on lähemmäs 28 000 seuraajaa…)
Hyväntahdon levittämiseen liittyen: joka postauksesta löytyy tästä eteenpäin myös Flattr-nappi. Olisi mukavaa jos jokainen tämän lukeva viitsisi tutustua konseptiin edes tuon saitin etusivulta löytyvän esittelyvideon verran.
Itse olen sitä mieltä, että mikäli Flattr lyö itsensä läpi isommin se saattaa muuttaa pysyvästi Internetin rakennetta – kenellä tahansa olisi yhtäläiset mahdollisuudet sekä ansaita rahaa sisällöntuottajana että osoittaa kiitollisuuttaan niille sisällöntuottajille joiden töistä nauttii. Scott McCloudin kymmenen vuotta vanha unelma saattaisi käydä toteen…
Se helpottaa kommunikaatiota poistamalla tarpeen määritellä joka keskustelun aluksi ne asiat joista puhutaan. Tästä syystä taidehistoriakin jakaa aiheensa tyylisuuntiin ja aikakausiin; ilman sitä jokainen aihetta käsittelevä kirja olisi tuplasti paksumpi, vuosilukujen ja tyylien kuvailujen virratessa kymenä. Luonnollisesti nämä kaikki termit on yleensä keksitty jälkeenpäin, kuvaamaan menneisyyttä ja helpottamaan sen jäsentelyä: hyvä esimerkki on esimerkiksi se tapa jolla amerikkalaisten sarjakuvien fanit ovat jakaneet harrastuksen kohteensa historian kulta-, hopea-, pronssi- ja nykykauteen. Samaan tapaan esimerkiksi termi tsundere on keksitty vasta vuosia ensimmäisten tsundereiden ilmaantumisen jälkeen – jotta Asuka Langleyn ja Naru Narusegawan kaltaisille hahmoille saataisiin kattotermi, ja keskusteleminen yksinkertaistuisi. (Termin lanseerasi vuonna 2001 julkaistu Kimi ga Nozomu Eien.)
Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kielellä on taipumus muuttua. Suuremmissa sosiaalisissa rakenteissa se on kielen normaalia kehitystä ja arvolatausten vaihtelua, mutta kun kyse on jargonista joita aktiivisesti keskustelevat pienet piirit käyttävät se saattaa aiheuttaa ongelmia. Kahdella tavalla, tarkkaan ottaen.
Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi… jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?
Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa “ennen oli kaikki paremmin” -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)
Vietän loppuviikon Internetin tavoittamattomissa ja jo muutaman viikon ajan kypsynyt kirjoitus mangan aitouteen ja pseudouteen liittyen jäi viimeistelemättä, joten tämä on vain perinteinen täytepostaus. Jonkinlaiseen säännöllisyyteen sitä kuitenkin pitäisi pyrkiä, kuten Desuconin paneelissa peräänkuulutinkin…
Mutta otsikkoon viitaten, tuleeko kenellekään mieleen kahta sellaista sarjaa joiden fandomit todennäköisesti voisivat olla yhtään vähemmän päällekkäisiä kuin K-ON! ja Hetalia? Siitä huolimatta maailmasta löytyy ainakin yksi ihminen, joka pitää molemmista niin paljon että on viitsinyt kuluttaa useampia päiviä tämän videon tekemiseen.
Se miten paljon hikisten nörttien moe ja tyttö-/naiskatsojiin uppoava söpöilyshoujo loppujen lopuksi eroavat katsojan näkökulmasta toisistaan voisi olla mielenkiintoinen aihe vaikkapa paneelille johonkin coniin. Miksi tytön on noloa myöntää katsovansa moesarjoja? Mitä naispuolinen katsoja saa moesta irti? Tai toisinpäin – uppoaako perusshoujo enää nykypäivän miesnörtteihin, kun moeakin on tarjolla? Ja mihin väliin fujoshit parituksineen sopivat?
Muokkaus 3.8: Viddlerissä ollut video näemmä poistui; tilalle saatte kökkölaatuisen YouTube-version. Alkuperäinen löytyy Niconicosta.
Eräässä vanhassa MAD-lehden parodiasarjakuvassa muuan Pokémonin hahmoista sanoi olevansa kyllästynyt siihen, että he pysyvät paikoillaan ja heidän ympärilleen piirretään vauhtiviivoja. Tämän mieleenmuistuminen ja Amphin hiljattainen kirjoitus animaation realismista ja epärealismista kasvonilmeiden suhteen sai minut pohtimaan mitä muita eroja länsimaisen ja japanilaisen animaation välillä on. Muitakin kuin vain ne ilmeisimmät, siis.
Alkuperäisen Æon Flux -animaation ohjaaja Peter Chung sanoi aikoinaan amerikkalaisen (lähinnä Disneyn) ja japanilaisen animaation eron olevan samantapainen kuin klassisen ja modernin maalaustaiteen välillä. Se on perustavaa laatua oleva ero lähestymistavassa ja suhtautumisessa animaatioon ilmaisuvälineenä, joka ei tee toisesta animaatioteoksesta toista huonompaa mutta johtaa kovin erilaisten teosten syntymiseen.
Æon Flux – hyvin epäamerikkalainen animaatio ollakseen amerikkalainen. Muutenkin kuin vain kuvakulmien suhteen. Lue lisää »
Niin siinä vaan taisi käydä että KyoAni on pyörittänyt nörtit tälläkin kaudella pikkusormensa ympärille – ainakin ottaen huomioon sen että K-ON! ei ole pyörinyt kuin vasta puolitoista kuukautta, mutta sen ED-biisistä on jo tehty kahdeksanbittinen versio. Ja sen animaatiosta myös.
Tässä niconiconilinkki siltä varalta että tuo poistetaan. Ja tässä alkuperäinen versio:
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
