Kustannusala on kärsinyt laman kourissa siinä missä muutkin teollisuudenhaarat, kuten viime vuosien uutisista on varmaan itse kullekin käynyt ilmi. Tänä vuonna kaikki kolme suurta kustantamoa ovat ilmoitelleetmiljarditappioista – Shueisha teki punaista 4,18 miljardia jeniä, Kodansha 5,72 miljardia jeniä, Shogakukankin ilmeisesti aika lailla.
Olisi tietysti naiivia olettaa, että kaikki tämä on seurausta vain siitä, että japanilaisetkin ovat nykyäänalkaneetwarettaa – itse asiassa sekä Shueishan mangalehtien että -tankobonien myynti on noussut. Mutta kustannusala on isoa bisnestä, ja sillä on muitakin tulonlähteitä jotka voivat kokea ongelmia. Esimerkiksi lisensointi.
Kiehtovaa kyllä, samaan aikaan Kadokawa ilmoitti tehneensä 1,4 miljardia jeniä (n. 13 miljoonaa euroa) voittoa. Tätä on hauska verrata Kadokawan ständillä jossain nimeltämainitsemattomassa tapahtumassa joskus alkuvuodesta esiteltyihin piirasdiagrammeihin siitä, mihin mikäkin osuus TV-anime nykyään perustuu…
Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen.
Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.
Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.
Ei tämä heppu mikään Taro Aso ole, mutta hyvää jälkeä hän vaikuttaisi tekevän.
Monet eivät varmaankaan usko – hyvästä syystä – jos kerron että Japanin copyright-lainsäädäntö on tällä hetkellä itse asiassa tiukempi kuin Suomen.
Suomen lain mukaan muunnellun tekijänoikeuden alaisen teoksen julkaiseminen tai levitys on kiellettyä mikäli se loukkaa teoksen kirjallista tai taiteellista tai luojan omaperäisyyttä, mutta käytännössä raja menee todella korkealla – esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ei sitä ylitä, vaikka siitä nousikin aika lailla kohua. (AMV:iden asema taas on – tiettävästi, koska ennakkotapauksiahan ei luonnollisesti ole – toinen, myös Yhdysvalloissa, vaikka sikäläiset animenjulkaisijat suhtautuvatkin niihin puhtaasti ilmaisena mainoksena ja mm. osallistuvat Animemusicvideos.orgin massiivisiin hostauskuluihin.)
Japanissa taas mikä tahansa toisen teoksen muunteleminen lasketaan automaattisesti loukkaavaksi, joten doojinshit ja MADit ovat yksiselitteisen laittomia – ne kukoistavat vain niiden tuottajien ja oikeuksienhaltijoiden sanattoman yhteisymmärryksen, anmoku no ryookain, voimalla.
Aikoinaan puhuttiin lainsäädännöstä joka uhkaisi doojinshitoimintaa antamalla päätäntävallan toimista tekijänoikeusrikkomuksia vastaan ryhtymiseen oikeudenhaltijoiden lisäksi myös viranomaisille. Nyt heiluri näyttäisi kuitenkin olevan liikkumassa toiseen suuntaan: pääministeri Yasuo Fukudan johtama valtion tekijänoikeusyksikkö on aikeissa lisätä Japanin lainsäädäntöön amerikkalaistyylistä reilun käytön. Asiasta kertoo lisää Asahi Shimbun.
The current Japanese Copyright Law, in principle, prohibits any copying of other people’s works or distributing them on the Internet without permission.
Exceptions to the law are copying works for personal use at home or for use in schools.
The planned stipulation will largely follow the one under the U.S. copyright law, which bases fair use on certain factors, including: whether the use of works is intended for commercial purposes; and whether the use of works influences the market of those works.
- -
The current Copyright Law is sweeping in its application. For example, blogs featuring holiday photos of authors posing with anime characters in amusement parks could constitute a violation of the law. That is because the law does not have a specific stipulation that allows such use.
In addition, the creation of parodies based on other people’s works could also be considered a violation.
Those activities could be regarded as legal under the fair use stipulation.
Kyseessä on siis lain korjaamisesta vastaamaan todellisuutta – eivät valokuvat tekijänoikeussuojatuista kohteista, doojinshit tai animemusiikkivideot oikeuksienhaltijoita kiinnosta, paitsi positiivisessa mielessä sinä mainittuna ilmaisena markkinointina. Kunpa tällaista piristävää selväjärkisyyttä löytyisi tältäkin puolen maailmaa…
Samaan aikaan fanituotoksiin ja -käännöksiin aina liberaalisti suhtautunut Kadokawa on lähtenyt seuraamaan Gonzon esimerkkiä netin hyödyntämisen suhteen, joskin hieman hillitymmin: se aikoo alkaa tahkota rahaa käyttäjien YouTubeen lataamista MADeista lisäämällä niiden oheen mainoksia ja jakamalla rahat Youtuben ja videon lataajan kanssa. (Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten voidaan järkevästi tarkistaa onko videon lataaja todella sen tekijä, mutta kyseessä on kuitenkin vallankumouksellinen konsepti – hakkaa mennen tullet jonkin verran harrastetut AMV:t DVD-ekstroina.)
Me rakastamme sinua, Kadokawa. Voit olla tuotteidesi ristiin viraalimarkkinoiva paha suurkorporaatio, mutta ainakin tiedät mitä ympärilläsi tapahtuu ja kuinka siihen on järkeävää suhtautua.
Tämä engranninkielinen viesti löytyi Highschool of the Deadin ykköspokkarista. Hellyttävää, eikö?
Muistanette minun maininneen, että Lucky Star ei tulisi saamaan toista kautta johtuen sovitusprosessin työläydestä – Lucky Star kun ei ole maailman laadukkain manga, ja KyoAni joutui rukkaamaan sitä massiivisessa määrin saadakseen animesta toimivan. (Kyllä, tässä vaiheessa saa tulla ynisemään “meh, yliarvostettu” -kommentteja.)
No, KyoAnihan ei asiasta loppujen lopuksi päätä; Kadokawalla on kaikki langanpäät käsissään. Niinpä ei oikeastaan ole mikään yllätys että Lucky Staria saadaan kuin saadaankin lisää, olkoonkin että vain OVAna – huhuja asiasta on liikkunut jo jonkin aikaa. Kuva on Gamersissa jaettavassa From Gamers Cool -mainoslehtisessä olleesta Comptiqin kesäkuun numeron mainoksesta; lisätietoja (julkaisuajankohta, jaksomäärä ja tuottava studio) saadaan kymmenes päivä, kun numero tulee myyntiin. Sen mukana tulee nähtävästi myös kuvassa näkyviä magneetteja, hih.
Tosin jos Kadokawa on sysännyt projektin jollekin muulle kuin KyoAnille käsissä lienee Minami-ke: Okawarin tai Gunslinger Girl ~Il Teatrinon~ kaltainen floppi. Eikä sen tarvitse edes liittyä mitenkään laatuun; meidän KyoAni-fanien lojaalius on ajoittain pelottavaa. (Ja tarvitsevathan korkeaotsaiset “miljoona kärpästä on aina väärässä” -älykötkin jotain jolle tuhahdella.)
Muokkaus 9.5: Jep, alkuperäinen staffihan se siellä. Selittäähän tämä ainakin sen mitä KyoAni aikoo tehdä ennen syksyistä Haruhin toista tulemista (josta saadaan kuulemma lisätietoja seuraavassa Newtypessa).
Newtype USA lopettaa helmikuun numeroonsa. Vuonna 1985 perustetun japanilaisen lehden yhdysvaltalainen versio ehti ilmestyä viiden vuoden ajan; sen ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 2002. ADV aikoo korvata lehden heti maaliskuussa starttaavalla lehdellä nimeltä PiQ, joka tulee käsittelemään “animea, mangaa, musiikkia, videopelejä ja muuta teitä kiinnostavaa”; Newtype USAn tilaukset siirtyvät uuteen lehteen.
Tästä huolimatta paniikkihäiriöisimmät ovat jo tulkinneet tämän jälleen uudeksi maailmanlopun enteeksi Pohjois-Amerikan animeteollisuudelle. Hätäisiä johtopäätöksiä lienee turha vetää. Yksittäistä syytä lopettamispäätökseen on hankala merkata kartalle: siihen ovat varmasti olleet osasyyllisiä paitsi menetetyt Geneonin mainostulot myös Internetin merkityksen kasvaminen viime vuosina ja kilpailun viimevuotinen kiristyminen. Esimerkiksi sitä ei nimittäin käy kiistäminen, etteikö Otaku USA tarjoaisi halvemmalla hinnalla paljon asiapitoisempaa sisältöä: Manga Xanadu kertailee syitä jälkimmäisen paremmuuteen hieman yksityiskohtaisemmin, ja toimituskunnan skenetuttuus näyttäisi olevan Jenkeissäkin varsin tärkeä piirre. Pari kuukautta sitten tapahtunut päätoimittajanvaihdoskin liittynee asiaan; sitä onko se syy vai seuraus voi vain arvailla.
Toisaalta, lukijoiden lisäksi myös mainostuloista kilpailu (etenkin pääkilpailija Anime Insiderin kanssa, joka on sisällöltään mainstreamhöttöä á la Shonen Jump ja myy siksi 85000-100000 kappaletta kuussa) olisi saattanut olla liian kuluttavaa. Japanilaiset voivat olla armottomia tulovaatimustensa suhteen; Dentsu veti töpselin Geneon USAsta ilmeisesti siksi ettei se tuottanut “tarpeeksi” voittoa, ja Newtypen kanssa tilanne oli todennäköisesti samantapainen. Kadokawa saattoi olla vain tyytymätön lehden myyntilukuihin eikä halunnut enää uudistaa Newtype-nimen lisenssiä.
Vielä todennäköisempää kuitenkin on, että ADV vain päätti, että muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa ei ollut enää järkevää maksaa Newtype-nimestä ja siitä vähäisestä sisällöstä, jota brändin mukana tuli. (Vastoin yleistä luuloa jenkkilehti kun on viime vuosina ollut käytännössä kokonaan omavarainen asiasisältönsä suhteen – ja Satsuki Igarashin pulloposkia kovin moni tuskin jää kaipaamaan.) Tästä vihjaa erityisesti se, että ADV aikoo jatkaa lehtijulkaisuaan näin tiukalla aikataululla.
Loppujen lopuksi kyse lienee siis ylipäätään positiivisesta asiasta. Newtype oli journalistisesti kilpailukyvytön ja ulkoasultaan tarpeettoman korea ja kallis riippakivi englanninkielisen animelehdistön joukossa; on vain hyvä, että luonnonvalinta toimii kuten pitääkin. Kilpailun olemassaolo on hyväksi kuluttajille: toivottavasti ADV saa aikaan uudesta lehdestään jotain entistä parempaa nyt, kun Japanista saatu puffausmateriaali ei ole enää lehden näkyvintä sisältöä. Aikeet ovat kuulemma ainakin sellaiset, ja samaa voi päätellä myös täysin uudentyylisestä nimestä.
Muokkaus 12.1: ANN:n mukaan syyt formaatinvaihtoon olivat “erimielisyydet Kadokawan kanssa.” Ilmeisesti ensimmäinen vaihtoehto olikin siis oikea.
Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin “he-he”-hauskaa kuin “ha-ha”-hauskaa – ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.
Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat “otakun” määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken – ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.
Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). “No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja”, te sanotte, “mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?” Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee “Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan.”
Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin “länsimaisia” sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan “kulttuurillisesti hajuttomiksi”; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos “vaati huomattavasti parantelua”; verratkaapa.
Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta – ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” -linjalla – joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.
(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)
Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas – ainakin lännessä – jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.
Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole – etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen – niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi – sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.
Jotkut – mm. Justin Sevakis – ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä…
Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee…
Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista – juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.
Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä – isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin “pakinoita” siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.
Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa – pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.
Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen… kuulostaako tutulta?
Ja räikeyskisan voittaja on…
Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:
“This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant.” (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)
“Alucard simply can’t be killed or even injured; his fighting style consists of ‘don’t bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I’M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT’S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!’ “ (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)
Hillitymmätkin tekstit – kuten nämä halloween-suosittelut – on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi “esimerkillinen.” Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu “otakuille”, ei “animeharrastajille” – ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.
On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava – ja se on itse asiassa sääli.
Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.
Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.
Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.
Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.
Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.
< Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen
Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.
Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.
Kirjoitukset (RSS)
