Muistanette minun maininneen, että Lucky Star ei tulisi saamaan toista kautta johtuen sovitusprosessin työläydestä – Lucky Star kun ei ole maailman laadukkain manga, ja KyoAni joutui rukkaamaan sitä massiivisessa määrin saadakseen animesta toimivan. (Kyllä, tässä vaiheessa saa tulla ynisemään “meh, yliarvostettu” -kommentteja.)
No, KyoAnihan ei asiasta loppujen lopuksi päätä; Kadokawalla on kaikki langanpäät käsissään. Niinpä ei oikeastaan ole mikään yllätys että Lucky Staria saadaan kuin saadaankin lisää, olkoonkin että vain OVAna – huhuja asiasta on liikkunut jo jonkin aikaa. Kuva on Gamersissa jaettavassa From Gamers Cool -mainoslehtisessä olleesta Comptiqin kesäkuun numeron mainoksesta; lisätietoja (julkaisuajankohta, jaksomäärä ja tuottava studio) saadaan kymmenes päivä, kun numero tulee myyntiin. Sen mukana tulee nähtävästi myös kuvassa näkyviä magneetteja, hih.
Tosin jos Kadokawa on sysännyt projektin jollekin muulle kuin KyoAnille käsissä lienee Minami-ke: Okawarin tai Gunslinger Girl ~Il Teatrinon~ kaltainen floppi. Eikä sen tarvitse edes liittyä mitenkään laatuun; meidän KyoAni-fanien lojaalius on ajoittain pelottavaa. (Ja tarvitsevathan korkeaotsaiset “miljoona kärpästä on aina väärässä” -älykötkin jotain jolle tuhahdella.)
Muokkaus 9.5: Jep, alkuperäinen staffihan se siellä. Selittäähän tämä ainakin sen mitä KyoAni aikoo tehdä ennen syksyistä Haruhin toista tulemista (josta saadaan kuulemma lisätietoja seuraavassa Newtypessa).
Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten – välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta.
…Tai no, MADhan tämä käytännössä on. Kuroganella on selvästi huono maku; nämä JAM Projectin remixithän ovat oikein hauskoja. Ja Yutaka Yamamoton komedianohjaustaidot voivat olla kyseenalaiset, mutta pirunmoinen koreografi hän on. (Mitäköhän KyoAni järjestää Haruhin katoamisen OPiksi ja EDiksi ilman häntä? Jännittää.)
Ainakin tämä kelpaa sellaisten ihmisten käännyttämiseen, jotka ovat nähneet Lucky Starista vain satunnaisia screencappeja ja lykänneet sen syrjään “halvasti animoituna.” Jokainen tarpeeksi animaatiota nähnyt tietää että “halvan” ja “tyylitellyn” välillä on hiuksenhieno ero, mutta kyllä sen näkee – viimeistään freimimääristä.
Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin “he-he”-hauskaa kuin “ha-ha”-hauskaa – ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.
Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat “otakun” määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken – ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.
Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). “No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja”, te sanotte, “mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?” Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee “Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan.”
Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin “länsimaisia” sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan “kulttuurillisesti hajuttomiksi”; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos “vaati huomattavasti parantelua”; verratkaapa.
Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta – ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” -linjalla – joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.
(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)
Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas – ainakin lännessä – jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.
Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole – etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen – niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi – sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.
Jotkut – mm. Justin Sevakis – ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä…
Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee…
Mutta siitä huolimatta minun on myönnettävä, että tässä tapauksessa on yritystä. Ja ainakin se saa vanhalta konsolinörtiltä rutkasti nostalgiapisteitä.
Muokkaus 9.1.2008: Voi luoja – nyt siitä on täyspitkä versio.
Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.
Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.
Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.
Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.
Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.
< Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen
Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.
Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.
Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että “Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti.” Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.
Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.
Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.
Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia – koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu – tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö – arvatkaa ketkä – ostavat ne joka tapauksessa.
Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.
Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman “The Vanishment of Hahiru Suzumiyan” muodossa jo toukokuussa – itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun – anteeksi, Mirukun – näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.
Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan – tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.
Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.
Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.
Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei “hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain”, mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.
Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani – kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?
Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä – lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaanHigurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.
Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.
Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<
Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämäkaksi?
“Mutta missä on laatu?” huutaa kansa. “Miksi tänä syksynä tulee vain haaremisarjoja ja muuta tuubaa? Ei me mitään clannadeja tai kodomonojikaneita haluta!”
Ennakkosuosikkien lisäksi syyskauden tarjonnasta löytyy kuitenkin useampiakin mustia hevosia. Niistä yksi on Coharu Sakuraban mangaan perustuva Minami-ke, joka kertoo kolmen sisaruksen elämästä; sen tyyliä voinee kuvata parhaiten lauseella “elämää Lucky Starin jälkeen.” Katsokaapa.
Mutta entä jos moehuumori ei kelpaa – olitko enemmänkin Gurren-Lagannin fani? Ihan samanlaista sarjaa ei tämän kauden sarjoista kyllä löydä; Gurren-Lagannin postmodernin järjetön mechamachoilu tulee odottamaan voittajaansa kauan.
Shounensarjojen joukosta löytyy kuitenkin eräs varsin miehekäs tapaus, Nobuyuki Fukumoton mangaan perustuva Gambling Apocalypse Kaiji, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin. Fukumoton edellinen animesovitus, mahjongsarja Akagi, oli varsin laadukas tuttavuus – ja kun animoimassa on Madhouse, ei sarjalta voi odottaakaan muuta kuin skitsahtaneen laadukasta teknistä toteutusta.
Jos taas haluaa pöytäpelinsä vähemmän testosteronia pursuavana, kannattaa tutustua seinensarjaan nimeltä Shion no Ou. Se perustuu Jiro Andoon piirtämään ja entisen ammattilaisshoginpelaaja Naoko Hayashiban salanimellä Masaru Katori käsikirjoittamaan mangaan, joka on tällä hetkellä kuudennessa tankoubonissaan. Se ei kuitenkaan ole “Hikaru no Go shogilla”; sen päähenkilö ei ole perinteisen urheilusarjakaavan mukainen tavallinen, ensimmäistä kertaa pelilaudan eteensä saava poika, vaan vanhempiensa seitsemän vuotta sitten tapahtuneen kaksoismurhan mykäksi traumatisoima tyttö, joka on naapurin pariskunnan adoptoimaksi tulemisen ja ammatilaispelaajaottoisänsä shogikoulutuksen jälkeen ottamassa ensimmäisiä askeliaan ammattilaispeluu-uralla. Soppaan kuuluu niin salaperäisiä tappouhkauksia kuin pelottavia stalkkaajiakin; tämä on tummasävyinen psykologinen trilleri, ei shoginopetussarja.
Studio DEEN on parantanut profiiliaan huomattavasti viime aikoina, ja vaikka pelilaudat ja -nappulat ovatkin 3D-rendattuja ne on kuitenkin saatu istumaan muuhun animaatioon oikein sulavasti. Ohjaaja Toshifumi Kawasella on mm. molempien Higurashien ja Yami to boushi to hon no tabibiton käsikirjoitukset ja Boogiepop Phantomin storyboardit sulkina hatussaan, ja nimihenkilö Shionia ja hänen arkkivihollistaan Ayumia esittävät Mahorona muistettu (ja lähinnä sisäisissä monologeissa puhuva) Ayako Kawasumi ja Romi Paku.
Ja sitten on tietysti Moyashimon, jota on useassa yhteydessä verrattu moderniin klassikkoon Mushishiin ja jonka Fuji TV on sijoittanut osaksi animen kohdeyleisöjen laajentamiseen tähtäävää noitaminA-blokkiaan. Se perustuu Masayuki Ishikawan mangaan, josta Veli Holopainen kirjoitti maaliskuussa. Päähenkilö siis tosiaan näkee bakteereita, homeita, sieniä ja viruksia… ja pystyy juttelemaan niiden kanssa. Vaikuttaa siltä että animeversiosta on tulossa yhtä opettavainen kuin alkuteoksensa, ja lisäksi sen animaatio on upeaa – ja sillä on myös vetävä, live-actionia ja 3D-animaatiota yhdistelevä opening.
Kirjoitukset (RSS)
