Tämä ei ole animea sellaisena kuin me länsimaiset sen tunnemme
Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.
Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.
Sana “Red Line” tuo suurimmalle osalle varmaan mieleen One Piecen. Mutta yhteen kirjoitettuna se on myös Madhousella yli puoli vuosikymmentä tuotannossa olleen anime-elokuvan nimi.
Redline viittaa suurimpaan mahdolliseen kierroslukuun jolla moottori voi toimia aiheuttamatta vaurioita itselleen – ja kuten nimi vihjaa, kyseessä on kilpa-ajoista kertova elokuva. Se mikä kiinnitti mielenkiintoni oli kuitenkin jälleen kerran visuaalinen tyyli; elokuvan on ohjannut Takeshi Koike, jonka olen maininnut kerran aiemminkin. Sääli että hänen kädenjäljestään tehty MAD on näemmä sittemmin poistettu niin Youtubesta kuin Niconicostakin, ja hänen nimellään hakemalla löytää enää lähinnä Redlinen trailereita.
Animen talvikausi on hiljainen – kuten aina. Mutta siitä huolimatta massasta nousee esiin yksi tapaus joka vaikuttaa huomattavasti lupaavammalta kuin muut. Kiitos, Madhouse!
Viime sunnuntaina alkanut Rideback perustuu Tetsuro Kasaharan seinenmangaan, joka ilmestyy Shogakukanin Ikkissä – lehdessä, joka tunnetaan mm. Bokuranon, Noramimin ja Sexy Voice and Robon kotina. Nom nom.
Eletään vallankumouksellisen maailmanhallitus GGP:n yhdistämää mutta poliittisten jännitteiden kiristämää 2020-lukua. 19-vuotiaan Rin Ogatan balettiura päättyi kohtalokkaaseen loukkaantumiseen, mutta nyt hän on päässyt jo sen yli ja on aloittamassa yliopisto-opintojaan. Jouduttuaan sateen yllättämäksi hän päätyy sattumalta tekemisiin paikallisen rideback-kerhon kanssa ja löytää väärinkäsityksen johdosta itsensä hotrodinpunaisen Type L Fuegon satulasta.
Niin Rinin kuin karskien prätkäjätkienkin yllätykseksi pyöräjalkainen tottelee tanssijan elkeitä yllättävän tyylikkäästi – tuleeko kenellekään muulle mieleen Air Master? Harmi vain että Fuegoa juuri virittänyt nörtti unohti kiinnittää erään pikku kontrollikaapelin eivätkä sen jarrut toimi, ja toinen kerhon jäsenistä joutuu ajamaan Rinin avuksi. Ensimmäinen jakso päättyy törmäykseen ja ilmalentoon, mutta mangan perusteella Rin tulee vielä ennen koeajonsa päättymistä synnyttäneeksi hallituksenvastaisen vastarintaliikkeen (virkavaltaa “vastustamalla”), ja poliittiset rattaat alkavat kääntyä. Jakson alun ja OP:n perusteella näitä elementtejä tuskin aiotaan heittää ainakaan kokonaan kaivoon…
Animen ulkoasu on miellyttävän aikuismainen, luvassa olevat teemat samaten – ja tuotantoarvot ovat korkeat jopa Madhousen omalla asteikolla. Se vaikuttaa kaiken kaikkiaan oikein lupaavalta tuttavuudelta, joka tuskin tulee pettämään kenenkään odotuksia vaikka onkin Atsushi Takahashin esikoisohjaus. Eräätmuut ovat jo hukuttaneet netin screencappeihin, joten minä jätän teille vain tämän trailerin.
…Ja tästä se sitten jatkuu, sekä itseni että blogin sattumoisin päällekkäin olevan vuosipäivän kunniaksi!
Tauon aikana on tapahtunut aivan liian paljon asioita kunnolla kerrattavaksi: Hellsingin lisäksi suomeksi saatiinkin myös Nausicaa, Tekkonkinkreet voitti Eisnerin, Mushishi ja Inuyasha loppuivat, One Piece ohitti puolenvälin etappinsa, Shogakukan ja Shueisha aloittivat Euroopan-valloituksen, Madhouse tekee Iron Man -animen, Bakumania saa netistä englanniksi virallisesta lähteestä, yoshitoshi ABe levittää doojinshejaan iTunesissa, Studio Pierrot animoi Julia Vuoren Sika-sarjakuvia, oregonilaismies veti pultit siitä että kirjastoi antoi hänen 12-vuotiaan poikansa lainata Battle Club -mangaa, Tonari no 801-chanin piti tulla sovitetuksi KyoAnin TV-animeksi mutta projekti hyllytettiin varoituksetta… Huh.
Kustannusprojekti Otaku odottaa vielä Khal-Annatin toisen osan ilmestymistä – kunhan sille löytyy sopiva sauma – ja Petit Alice tulee saamaan oman sivustonsa jossain vaiheessa, mutta muilta osin vanhan voi sanoa jääneen taakse suhteellisen tehokkaasti. Siinä missä edellinen sivusto oli blogin sisältävä lehden saitti on tämä enemmänkin lehden saitin jämät sisältävä blogi.
Blogialustana pyörii nyt WordPress 2.6, mikä tavalliselle lukijalle näkyy lähinnä gravatarien käyttönä. Olisin voinut muuttaa kategoriat tageiksi mutta en viitsinyt, koska en nähnyt siinä mitään olennaista hyötyä – ja lisäksi pidän niiden hierarkisuudesta. Säätelen vielä jatkossa sivuston ulkonäköä hieman enemmän kustomoiduksi ja sulavakielisemmäksi ja korjailen erinäisiä rikkinäisiä linkkejä ja kuvia, mutta muuten se alkaa olla kivasti kasassa.
Mandigo-teema on mukavat 1024 pikseliä leveä, minkä ei nykyaikana pitäisi tuottaa ongelmia pienemmilläkään näytöillä. Sen tapa kehystää kuvat ei toisaalta välttämättä johda parhaimpiin mahdollisiin lopputuloksiin osassa vanhemmista postauksista, mutta tulen huomioimaan asian jatkossa. Siinä on defaulttina mukana hakutoiminto, ja lisäsin sivupalkkiin myös listan viimeisimmistä kommenteista, jotta vanhoissakaan postauksissa uudelleenviriävät keskustelut eivät jäisi ihmisiltä huomaamatta. Samantapaista virkaa toimittaa postauskohtainen lista samankaltaisista postauksista. Yhteystietosivu on tällä kertaa selvästi esillä, koska aiemmin ihmisillä on ollut kuulemma hankaluuksia löytää sitä.
Lisäksi päätin Vehin tapaan kokeilla sieluni myymistä Googlelle, koska AdWords on kiehtova konsepti (olkoonkin, että suomenkielisillä animesivuistoilla mainosten relevanttius tulee varmasti olemaan aika pieni). Sen käyttöehdot kieltävät pyytämästä lukijoita klikkaamaan mainoslinkkejä, mutta etteköhän te tiedä ihan pyytämättäkin mitä voitte tehdä kiitokseksi jos pidätte lukemastanne. ;>
Desucon, opiskelut ja erinäiset muut projektit vievät huomiotani tasaisen tappavalla vauhdilla, mutta eiköhän tännekin kirjoitteluun riitä vielä aikaa; en tiedä millaista tahtia tulen pitämään yllä, mutta senhän näkee sitten. Ei tästä hommasta kovin kauaa viitsi erossakaan pysyä!
Kenties pitäisi päivittää WordPress… Saisi käyttöön related posts -toiminnon ilman turhia lisäpalikoita, ja linkkaaminen vaikkapa tähän ja tähän postaukseen kävisi kädenkäänteessä. Ja paljon tyylikkäämmin.
Sitä odotellessa teen sen manuaalisesti. Nauttikaa Gotham Knightin trailerista.
Mutta ei, huhtikuun 7. päivä alkava ja Atsushi Okubon mangaan perustuva Soul Eater on itse asiassa Bonesin sarja. Sillä on kuitenkin paljon yhteistä Bleachin kanssa, eikä vain shinigamiaiheensa vuoksi; minulla on sellainen hytinä, että siitä tulee jos ei nyt ihan seuraava iso shounensarja niin ainakin tämän vuoden suosituin sellainen. T.M.Revolutionin käsialaa oleva OP-biisi, muodonmuutoksia ja tappelusarjaksi miellyttävän tyyliteltyä animaatiota – mikä voisi mennä pieleen?
No joo, myönnettäköön että tällainen optimismi pelkän trailerin perusteella on aika huteraa. Mutta hei, ainakin siinä on pelottavia naamallisia taivaankappaleita – ja toimihan se Zeldassakin, eikös?
(Media Factoryn tekijänoikeusvalvonta iskee! No, OP-video käynee yhtä hyvin.)
Muilta osin kevään tarjonta näyttää aika mielenkiintoa herättämättömältä… Eniten toivoa uskaltanee antaa Golgo 13:e, Kurenaille, Madhousen Allison & Lilialle (Kino’s Journeyn kirjoittajalta) ja tietty kauden noitaminA-sarjalle, Production I.G:n Toshokan Sensoulle. Ja ehkä myös xxxHOLiCin toiselle kaudelle, jos se vain ei ole tuotantoarvoiltaan samaa sontaa kuin viime kerralla.
Ensimmäistä promomateriaalia Batman: Gotham Knightista. Ajatukset Batmanista roninina ja pohdinnat länsimaisen ja japanilaisen animaatioin eroista ovat kiintoisia, ja jälkikin näyttää lupaavaalta – vaikka idea Bruce Waynesta tummana bishinä onkin vähän häiritsevä…
Tämä entry jäi nyt vähän tylsäksi, joten ottakaa tästä vastavuoroisesti Bruce Timmin näkemys Asukasta.
Madhousella ollaan näemmä kiintyneitä tähän poseerausasentoon.
Jos joku olisi huhtikuussa kertonut Japanin animaatiostudioiden kärkikolmikon animoivan Batman-elokuvan, olisin pitänyt uutista myöhästyneenä aprillipilana. Siitäkin huolimatta, että Tokyo Movie Shinsha ja Sunrise osallistuivat 90-luvulla tehdyn Batman: The Animated Seriesin tekemiseen – sen, joka subjektiivisten mielipiteiden mukaan on cooleinta yön ritarista ikinä tuotettua liikkuvaa kuvaa.
Mutta näin tosiaan ollaan tekemässä. Batman: Gotham Knight valmistuu ensi kesäksi, ja se koostuu kuudesta itsenäisestä lyhytelokuvasta pitkälti Animatrixin tapaan. Elokuvan animoivat studiot – Production I.G, Madhouse ja Studio 4°C (!) – olivat itse asiassa kaikki mukana myös Animatrixin teossa. (Siitä helkkarin Bee Trainista ei puhuta.) Animaatiotuontantoa lukuun ottamatta elokuvan koko muu staffi on amerikkalaista, ja sen kaikki osat ohjaa parhaiten Tiny Toonsista ja DC:n animaatiouniversumista – johon myös mainittu Batman-animaatio lukeutuu – tunnettu Bruce Timm.
“Mutta missä on laatu?” huutaa kansa. “Miksi tänä syksynä tulee vain haaremisarjoja ja muuta tuubaa? Ei me mitään clannadeja tai kodomonojikaneita haluta!”
Ennakkosuosikkien lisäksi syyskauden tarjonnasta löytyy kuitenkin useampiakin mustia hevosia. Niistä yksi on Coharu Sakuraban mangaan perustuva Minami-ke, joka kertoo kolmen sisaruksen elämästä; sen tyyliä voinee kuvata parhaiten lauseella “elämää Lucky Starin jälkeen.” Katsokaapa.
Mutta entä jos moehuumori ei kelpaa – olitko enemmänkin Gurren-Lagannin fani? Ihan samanlaista sarjaa ei tämän kauden sarjoista kyllä löydä; Gurren-Lagannin postmodernin järjetön mechamachoilu tulee odottamaan voittajaansa kauan.
Shounensarjojen joukosta löytyy kuitenkin eräs varsin miehekäs tapaus, Nobuyuki Fukumoton mangaan perustuva Gambling Apocalypse Kaiji, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin. Fukumoton edellinen animesovitus, mahjongsarja Akagi, oli varsin laadukas tuttavuus – ja kun animoimassa on Madhouse, ei sarjalta voi odottaakaan muuta kuin skitsahtaneen laadukasta teknistä toteutusta.
Jos taas haluaa pöytäpelinsä vähemmän testosteronia pursuavana, kannattaa tutustua seinensarjaan nimeltä Shion no Ou. Se perustuu Jiro Andoon piirtämään ja entisen ammattilaisshoginpelaaja Naoko Hayashiban salanimellä Masaru Katori käsikirjoittamaan mangaan, joka on tällä hetkellä kuudennessa tankoubonissaan. Se ei kuitenkaan ole “Hikaru no Go shogilla”; sen päähenkilö ei ole perinteisen urheilusarjakaavan mukainen tavallinen, ensimmäistä kertaa pelilaudan eteensä saava poika, vaan vanhempiensa seitsemän vuotta sitten tapahtuneen kaksoismurhan mykäksi traumatisoima tyttö, joka on naapurin pariskunnan adoptoimaksi tulemisen ja ammatilaispelaajaottoisänsä shogikoulutuksen jälkeen ottamassa ensimmäisiä askeliaan ammattilaispeluu-uralla. Soppaan kuuluu niin salaperäisiä tappouhkauksia kuin pelottavia stalkkaajiakin; tämä on tummasävyinen psykologinen trilleri, ei shoginopetussarja.
Studio DEEN on parantanut profiiliaan huomattavasti viime aikoina, ja vaikka pelilaudat ja -nappulat ovatkin 3D-rendattuja ne on kuitenkin saatu istumaan muuhun animaatioon oikein sulavasti. Ohjaaja Toshifumi Kawasella on mm. molempien Higurashien ja Yami to boushi to hon no tabibiton käsikirjoitukset ja Boogiepop Phantomin storyboardit sulkina hatussaan, ja nimihenkilö Shionia ja hänen arkkivihollistaan Ayumia esittävät Mahorona muistettu (ja lähinnä sisäisissä monologeissa puhuva) Ayako Kawasumi ja Romi Paku.
Ja sitten on tietysti Moyashimon, jota on useassa yhteydessä verrattu moderniin klassikkoon Mushishiin ja jonka Fuji TV on sijoittanut osaksi animen kohdeyleisöjen laajentamiseen tähtäävää noitaminA-blokkiaan. Se perustuu Masayuki Ishikawan mangaan, josta Veli Holopainen kirjoitti maaliskuussa. Päähenkilö siis tosiaan näkee bakteereita, homeita, sieniä ja viruksia… ja pystyy juttelemaan niiden kanssa. Vaikuttaa siltä että animeversiosta on tulossa yhtä opettavainen kuin alkuteoksensa, ja lisäksi sen animaatio on upeaa – ja sillä on myös vetävä, live-actionia ja 3D-animaatiota yhdistelevä opening.
Sain Paprikan lopultakin katsottua viime viikonloppuna, ja loppujen lopuksi se oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Kon väänteli jälleen arkilogiikkaa tunnistamattomiin muotoihin ja sai elokuvan uniosuudet tuntumaan omassa viitekehyksessään äärimmäisen loogisilta; Megumi Hayashibara teki elämänsä kaksoisroolin; Susumu Hirasawan soundtrack loi asiaankuuluvan kieroa ambienssia; Madhouse oli yhtä iskussa kuin aina.
Tietokonegrafiikka ja perinteinen animaatio sulautuivat toisiinsa saumattomasti juuri niin kuin nykypäivän laatuanimessa on tapana; elokuvan kaksi näitä kahta sekoittavaa kohtausta – käytävän aaltoilu ja huoneen vajoaminen kurimukseen – olivat visuaalisesti kuin Liikkuvan linnan vastaava. Ja paitsi että Kon pääsi taas mainostamaan omia leffojaan hän ehti myös toimia seiyuuna; hän ja Yasutaka Tsutsui olivat ne kaksi virtuaalibaarimikkoa. (Radioclub.jp:n kautta löytyy muuten hupaisa virheilmoitus, jonka mukaan sivulle ei pääse valvetilassa ja ilman DC Miniä.)
Olen lukenut myös paljon leffan arvosteluja. Keskivertoja sellaisia mahtuu kolmetoista tusinaan ja hyviäkin on aika lailla, joten keskitytään tällä kertaa niihin huonoihin. Niistäkin voi nimittäin oppia paljon – ja, kas kummaa, ne tuntuvat olevan enimmäkseen sellaisia joissa elokuvaa haukutaan.
Näiden huonojen arvostelujen joukosta löytyy niin kökköjä tynkiä, asennevammaisia aivopieruja kuin sekä asennevammaisia että typeriä. En ole varma, kumpi on pelottavampaa viimeisimmästä käydyssä keskustelussa – se että aikuiset ihmiset käyvät siellä “Miyazakis movies are good but most animes (sic) are just crap” -tason keskustelua vai se, että maailmassa on edelleen ihmisiä jotka käyttävät sanaa “japanimaatio.” Huomatkaa, että eräät keskustelijoista ovat jopa niin ajattelurajoitteisia etteivät edes tajunneet Paprikan ja Chiban olevan sama henkilö – vaikka se tehdään selväksi jo elokuvan alkutekstien aikana.
Chudin arvostelusta (joka muuten ylemmyydentunnossaan spoilaa varsin tehokkaasti elokuvan pahiksen henkilöllisyyden) löytyy toki pieniä totuuden siemeniäkin. Uusinta edeltävän NEOn haastattelu paljastaa Konin ajatuksista mm. sen, että koska Tsutsuin romaani on pituudessaan ja monimutkaisuudessaan vaikea sovittaa ruudulle sen kerrontaa jouduttiin tiivistämään paljon; tätä kompensoimaan hahmoista tehtiin helposti avautuvat heidän luonteitaan kuvastavilla hahmodesigneillä ja tunnetuilla, helposti assosioituvilla seiyuuilla. Tämä ei tietenkään animeummikkoihin länkkäreihin tepsi, joten kulttuurikuilua (joka Chudin arvostelussa kuitataan elokuvan huonoudella) on eittämättä olemassa. Onneksi se ei päde otakuihin.
Mutta vaikka käsikirjoitusta onkin tiivistetty, en silti pitäisi elokuvaa mitenkään kerronnallisesti turboahdettuna. Päinvastoin – se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi ja jopa niukempi kuin yksikään Konin edellinen ohjaustyö. Kenties sen visuaalinen runsaus vain hämää joitain ihmisiä niin, etteivät he pysy kärryillä ja kokevat tarvetta julistaa se tekotaiteelliseksi roskaksi?
DVD:n suomenkielinen käännös oli lopultakin yllättävän laadukas, vaikka erinäiset osat elokuvasta olikin parasta katsoa englanniksi käännöslipsahdusten takia. Preferoin muuten edelleen alkuperäistä kantta.