Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.
Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.
Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?
Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)
Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?
I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.
Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.
Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.
Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!”kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.
Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.
Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.
Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.
Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani (“sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock”) oli muotia 2000-luvun alussa – kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että “Japani-buumin” aika on ajanut ohitse?
Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt – toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen – siihen, että luodaan selkeä ero “meidän” ja “muiden” välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.
Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta… tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)
On lopultakin koittanut se synkkä päivä, jolloin Otakunviran kohtaloksi on tullut sairastua taukotautiin. On aika pohtia jatkoa ja säätää tulevaa; tämä sivusto ei Otakun lopettamisen jälkeen voi enää säilyä tällaisenaan, joten blogin on aika siirtyä muualle.
Uusi domain on jo ostettuna ja WordPress-teemakin valittuna, joten voinette olla suhteellisen varmoja siitä ettei tämä tauko ole tappavaa sorttia. Se kestänee kuitenkin vähintään useampia viikkoja ja päättynee viimeistään siinä vaiheessa kun saan irlattua kasaan tarpeeksi vieroitusoireita – tämä on joka tapauksessa aivan liian hauskaa touhua lopetettavaksi kokonaan. Joskus on kuitenkin priorisoitava joitain asioita toisten edelle, ja se joskus on nyt.
Ja Animeconkin on jo viikon päästä; alkaa olla jo aika valmistautua siihen, koska minun olisi tarkoitus puhua niitä näitä myös tässä tapahtumassa. (Tervetuloa kuuntelemaan vain.) Luotettavuusasteeltaan vaihtelevien huhujen ja kuulopuheiden perusteella conista pitäisi myös tulla varsin hollowfieldihtävä – ja kenties jopa hellsingihtävä. Hohoho~
Moyoco Annon kahdeksanosainen Sugar Sugar Rune kertoo kahdesta nuoresta noitatytöstä, jotka kokevat kulttuurishokkeja päädyttyään meidän maailmaamme. Tarinan motiivina on rakkaus, ja piirtojälki on totta vie tukahduttavan sokerista. Ja siihen yhtäläisyydet massashoujoon loppuvatkin.
Voisin tavanomaiseen tapaan kuluttaa kolmasosan tästä tekstistä suomalaisen laitoksen ongelmakohtien ruotimiseen, mutta tällä kertaa en taida tehdä niin. Ei siksi etteikö puutteita ja vikoja löytyisi (samanlaiset ranskankielisiä loitsuja selittävät loppuliitteet kuin Del Reyllä olisivat olleet kiva lisä, ja eikös Duke ole punamusta eikä punavalkea?) vaan koska – toisin kuin Yotsuba&!n tapauksessa – minulla tulee olemaan muutenkin tarpeeksi työtä teidän vakuuttamisessanne siitä, että kyseessä on yksi parhaista koskaan lukemistani ja ehkä jopa paras toistaiseksi suomeksi julkaistu manga.
Sillä välin kun tulin pitäneeksi tämän blogin historian pisimmän päivitystauon (97 tuntia – hävettää…) on tapahtunut yhtä sun toista. Suomeen on mm. rantautunut uusi mangakustantamo, Editorial Ivrea; täysin tutkan alla, jos ei oteta huomioon Anime-lehden mainosta.
Tämä saattaa tietysti tuoda äkkiseltään mieleen eräitä vähemmän mairittelevia vertailukohteita, mutta vaikuttaa siltä että mistään paunailusta ei ole kyse: niin jo kauppoihin iskeytynyttä Takehiko Inouen Vagabondia kuin mitään kustantamon tulevien sarjojen listalla killuvista nimistäkään ei voi haukkua huonoksi. Itse asiassa ne ovat harvinaisen nimekkäitä teoksia; monet sellaisia, joiden suomeksi saamista ei olisi voinut vielä osata toivoakaan. Kunnioitus vain nousee, kun vilkaisee mitä Ivrean katalogista löytyy Argentiinan ja Espanjan puolelta – Vagabondin sisältämän hurmeen ja seksin määrän perusteella kyseessä on kustantamo, jota tämän maan historialliset kukkahattuongelmat eivät huoleta.
Toistaiseksi liikkeellä tuntuu olevan huolestuttavan paljon reissussa rähjääntyneitä ja liimaisia kappaleita, mutta muuten julkaisulaatu on ensiluokkaista; painolaatu on (ehkä pientä vaaleutta lukuun ottamatta) kunnossa, paperi jämäkkää ja kunnollista, ja värisivutkin löytyvät alkuperäisen kaltaisina. Tämä toki näkyy hieman korkeammissa hinnoissa – 8,90 € on toki vielä karvan verran jenkkijulkaisuja halvempaa, mutta saattaa tuntua turhan suolaiselta suomalaiseen hintatasoon tottuneille. Saa nähdä miten käy.
Käännös ilmeisesti espanjasta ja niin ikään espanjankieliset sivupohjat vastaavine ääniefekteineen tosin vähän nyrpistyttävät, ja “kaikki julkaisumme noudattavat aina alkuperäisteoksia, mitään lisäämättä tai pois jättämättä” näyttäisikin olevan vain kohtelias mutta kömpelö tapa ilmoittaa ettei kustantamo harjoita sensuuria. (Ja parempi niin, sillä muuten vaikkapa Baron Gong Battle ja Ikkitousen saattaisivat olla aika tylsää luettavaa.)
Se lienee kuitenkin selvää, että aiemmin lähinnä vain Argentiinassa ja Espanjassa vaikuttaneen eteläamerikkalaisen kustantamon laajentamisessa Suomen kaltaiselle markkina-alueelle ei ole kyse työntämisestä vaan vetämisestä. Se ketä tästä vetämisestä saadaan kiittää selvinnee varmaan lähiaikoina…
Tampere kupliissa saatiin nähdä – erään Inuyashan, jonka funktio panelistien joukossa jäi hieman hämäräksi, jatkuvan mikinominnan ohella – odotetusti myös sarjajulkkareita: Sangatsun uutuus tottelee nimeä Fruits Basket, ja tästä Natsuki Takayan mangasta lienee joku joskus kuullutkin. Egmontin tuorein aluevaltaus taas on – ennakkolipsautusten mukaan – Yasunori Mitsunagan Kaibutsu Oojo, joka lännessä tunnetaan alaotsikollaan Princess Resurrection mutta jonka Egmont aikonee ristiä Hirviöprinsessa Himeksi. (Mikä pelkässä “Hirviöprinsessassa” olisi ollut vikana?)
Näillä sarjoilla on useita olennaisia eroja. 23-osainen moderni shoujoklassikko Fruits Basket on Hopeanuolen jälkeen yksi eniten suomennettaviksi kinuttuja sarjoja, ja se on rapakon takana osoittautunut sellaiseksi hitiksi että Tokyopop on hiljan julkaissut siitä kovakantisen omnibus-version. Vähemmän hypetetty, toistaiseksi kuusiosainen Kaibutsu Oojo taas on surullisenkuuluisaa Kodanshan shounenia, mikä näyttäisi tässäkin tapauksessa olevan huono merkki – haaleahkotarvostelut eivät lupaa hyvää, vaikka vastakkaisiakin mielipiteitä toki löytyy.
Fruits Basket alkaa syksyllä, Hirviöprinsessa Hime heinäkuun lopulla. Sittenpä tuon näkee…
Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.
Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole “tunnettu” Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.
“Ottakoot opikseen etteivät suomenna huonosti hyviä sarjoja. Aiss, nyt haisee housut tiiäkkö.”Perustelut ovat loistavia.
Ja mitä asiasta sanoo suomentaja?
< Tasogare^> antaa lasten pitää hauskaa
< Tasogare^> jokainen poltettu = ostettu
Ei tarvitse peitellä, Taso. Kyllä me tiedämme että oikeasti itket siellä nurkassa, kun työtäsi ei arvosteta…
Muokkaus 10.3: Nyhverö poisti sen! Seisoisi nyt edes mielipiteidensä takana kun on kerran aloittanut. Video korvattu saman tyypin kuvaamalla kakkosvideolla, joka on valitettavasti paljon vähemmän hauska…
Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten – välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta.
Kirjoitukset (RSS)