Tagilla “markettimanga” merkityt kirjoitukset
Hel
16
2008
Hel
11
2008
Comics and mangaKirjoittaja: Tsubasa, aiheet: mielipiteet, pseudomanga, sarjakuvakulttuuri![]() Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä – ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.) Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr. Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta – mutta myös paljon muutakin. ![]() Lupaavalta näyttää. Toivotaan parasta… Mukavaa että lukijoiden älyyn luotetaan nykyään jo sen verran, ettei teoksen kanteen tarvitse enää erikseen kirjoittaa sen olevan tekijänsä tekemä. Avainsanat: Kiyohiko Azuma, markettimanga, Punainen jättiläinen, Yotsuba&!![]() Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain “Hideaki Annon vaimona”, sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa. Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat “viikon pahis” -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja – mikä tärkeintä – lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu). Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä. ![]() Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä – ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa – ja vieläpä englantia osaamatta. (Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?) Muokkaus 5.1.2008: Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen “Naruto dubataan!!1″ -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt. Avainsanat: Hideaki Anno, markettimanga, Moyoco Anno, Naruto, Sangatsu Manga, Sugar Sugar Rune
Jou
15
2007
Kustannustoimintaa vääristä lähtökohdistaKirjoittaja: Tsubasa, aiheet: julkaisut, kääntäminen, mielipiteetNoin kuukausi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen sain Jari Paunalta viestin, jossa hän pyysi minua käyttämään toimituksellista valtaani sen saaman anonyymin kommentin suhteen – se kun oli hänen mukaansa “valheellinen, solvaava ja tarkoitusperiltään kyseenalainen.” Ilmoitin hänelle, että vaikka olisikin mukavaa että kommentoijat eivät heittelisi lokaa nimettömästi on kuitenkin selvää, että tämä kommentti ei edusta Otakun kantaa asiaan eikä siten ole toimituksellisten velvollisuuksieni piirissä. Puhumattakaan siitä, että olisin edes halunnut tehdä niin. On mahdotonta kuvailla sitä pyhää vihaa, joka syntyy kun joku julkaisee sarjan, jonka fani olet ollut jo kauan ennen kuin kyseinen kustantamo on edes polkaistu pystyyn – ja raiskaa sen pilalle karmealla toimitusjäljellään. Normaalistihan tällaisia vuodatuksia suoltavat lähinnä neljätoistavuotiaat truufanit, mutta Dramaconin tapauksessa en näemmä ole itsekään sellaisen yläpuolella. PMG:lle keikkaa heittävä suomentaja Anssi Puolamäki on osallistunut keskusteluun, mutta hänkään ei pystynyt antamaan huonolle jäljelleen sen tyhjentävämpiä syitä kuin olosuhteet, työsarkansa haastavuuden, tekniset rajoitukset ja yleisen evotuksen. Fanille, joka pitelee kädessään pokkaria jonka olisi tarkoitus olla tämän kielialueen virallinen julkaisu tämä ei tietenkään ole minkäänlainen lohdutus. Itse asiassa pitäisi varmaan olla kuitenkin onnellinen siitä, että Dramacon on ainoa oikeasti hyvä sarja jonka PMG on julkaissut – jos näin ei olisi, seuraukset olisivat varmasti traagiset. Loppujen lopuksi syynä ovat PMG:n lahot perustukset – en ota kantaa kommenteissa esitettyjen väitteiden todenperäisyyteen, mutta toisaalta en voi väittää kuulleni myöskään mitään niiden kanssa ristiriidassakaan olevaa. Siinä missä kaikilta muilta kustantajilta, suurimmiltakin, löytyy yleensä henkilöstötasolla edes jonkinasteista ammattiylpeyttä ja kiinnostusta työhönsä ei PMG ole osoittanut mitään sen kaltaistakaan. Kyse ei siis niinkään ole aidan matalimman kohdan ali kaivautumisesta (eli kaikkien kanssa vehtaavan Tokyopopin tuotteiden julkaisemisesta) tai matalista tuotantoarvoista, vaan siitä että koko firman liiketoimintamalli ja filosofia on nykyaikaiselle mangankustannusalalle sopimaton; sen sijaan että ilmoitettaisiin uusista julkaisuista parin foorumin nurkassa ostetaankin monella tuhannella eurolla lehtimainoksia, esimerkiksi. Ja siinä missä niin pienillä kuin isoillakin mangakustantamoilla on tapana tulla lähelle yleisöään ja osoittaa, etteivät ne ole isoja, pahoja ja rahan perässä juoksevia firmoja vaan että julkisivun takaa löytyy oikeita, eläviä ja välittäviä ihmisiä – kenties jopa tarjota selityksiä keskustelua herättäneisiin asioihin – ei Pauna Media ole tehnyt mitään sen kaltaistakaan. Kustantamon legendaarinen FAQ onnistui itse asiassa ajamaan juuri päinvastaista tarkoitusta. Lahojen perustusten teoriaa – eli sitä, että PMG:n koko kustannustoiminta lähtee vääristä lähtökohdista – tukee myös se, että vaikka vastauksessani Jari Paunalle mainitsin myös hänellä olevan oikeuden esittää julkinen vastakommentti väitteisiin ja että se olisi PR-mielessä jopa kannattavaa hän ei niin tehnyt. Kenties siksi, että hän tietää ettei hänellä olisi mitään sanottavaa puolustuksekseen. Avainsanat: Anssi Puolamäki, markettimanga, Pauna Media Group, Seven Seas, Svetlana Chmakova
Jou
11
2007
Yotsuba tulee, Yotsuba valloittaaKirjoittaja: Tsubasa, aiheet: ajankohtaista, julkaisut![]() Punajätti veti hihastaan sunnuntaina niin sanotusti aika hiton ison ässän; Yotsuba&! suomeksi on jotain, mistä ei olisi voinut vielä vuosi sitten haaveillakaan. Voi tätä tyydytyksen tunnetta. (On myös mielenkiintoista huomata, että täälläkin päin kustantajat ovat alkaneet ilmoittaa uusista sarjoistaan coneissa.) Suomentajana toimii Juha Mylläri, joten käännös tehdään tällä kertaa suoraan japanista. Tämä on hyvä asia luonnollisesti etenkin siinä mielessä, että aiempien kääntäjien tumpuloinnit ja huonot käännösratkaisut eivät nyt päädy suomennokseenkin asti – jotain, joka haittaa Azumanga Daiohin suomennosta välillä aika raskaallakin kädellä. (Kyllä, senkin arvostelu on tulossa. Olen vain hyvin hyvin hidas.) Yotsuba&! sisältää ylipäätään vähemmän kääntämiskelvotonta kielioppihuumoria kuin edeltäjänsä, joten se on myös helpommin mundaaniin lukijaan uppoava; tämä vika satutti Azudain myyntiä ilmeisesti aika pahastikin. Lehtipistelevityksestä huolimatta julkaisukoko on Gunnm-kokoluokkaa, eli suunnilleen sama tai hieman pienempi kuin ADVilla. Hintakin lienee siis vastaava, toisin sanoen huomattavasti ADVia halvempi. (Muokkaus: 6,95 €.) Julkaisutahti on kahden kuukauden välein, mikä on lyhyemmälle sarjalle oikein mukava nopeus. Ja käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että ADVin hidasteluille voi näyttää tästä eteenpäin kohteliaasti keskisormea. Jo pelkästään siinä olisi aihetta riemuitsemiseen. ![]() Eikä sitten sössitä niitä ääniefektejä tällä kertaa, eihän?
Mar
29
2007
Kohdeyleisöjen raja-aidatKirjoittaja: Tsubasa, aiheet: doojin, mielipiteet, sarjakuvakulttuuri![]() Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan “My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama” ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä. Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan – joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas? Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja “pojille sallituksi shoujoksi”; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella “Girlish Comics for Boys and Girls.” ![]() Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends. Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja. Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin – jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että “shounen manga” tarkoittaa vain ja ainoastaan “poikien sarjakuvaa” – asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan. Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.) Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti. ![]() Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin – joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star – huumorin. Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole – esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin). Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa. Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga. ![]() Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä. Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä… Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat – jälleen kerran – 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä – ja kassakoneet kilisivät. Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon – esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti. On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä “korjattiin” (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin. ![]() Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin “oman” kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu. Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe. Avainsanat: Akira Toriyama, BL ja yaoi, Cardcaptor Sakura, CLAMP, Comic High, Death Note, Dragon Ball, Fist of the North Star, Girl Friends, Jari Lehtinen, Jenny Kangasvuo, markettimanga, Moetan, Nana, Naruto, Osamu Tezuka, Shonen Jump![]() Sangatsu julkaisee Trinity Bloodin. Cosplayta varten suunniteltuja hahmodesignejä, ihmisiä ja (nanobotti)vampyyrejä sotimassa apokalypsinjälkeisessä tulevaisuudessa, toisia vampyyrejä metsästävä vampyyri… miten tämä nyt kuulostaakaan niin kamalan tutulta? Kiyo Kujon manga on joka tapauksessa positiivisia arvosteluita kerännyt ja ihan ansiokas. Se perustuu The Sneakerissa julkaistuihin Sunao Yoshidan ranobeihin, joiden tarina jäi valitettavan kesken kirjailijan kuoltua vuonna 2004. Sekä mangasovitus että niin ikään mainetta kerännyt, GONZOn käsialaa oleva animesovitus ovat sen jälkeen hiihdelleet omia latujaan; pituutta edellisellä on tällä hetkellä yhdeksän tankoubonia. Monien muidenkin Japanin hahmokulttuurituotosten tapaan myös Trinity Bloodin eri inkarnaatiot julkaistiin eri kohderyhmille suunnatuissa medioissa nimikkeen fanikunnan laajentamiseksi. Siinä missä The Sneaker on julkaisee lähinnä seinenyleisön ranobeja on mangasovitusta julkaiseva Asuka shoujolehti; animesovitus taas pyöri satelliittikanava WOWOWilla. Trinity Bloodista löytyykin niin shoujon draamaa kuin mättöseinenin cooliuttakin. Kyseessä ei kuitenkaan kuulemma ole vielä SE – mikä se nyt sitten onkaan. Hmm. Muokkaus 29.11: Oikein muistin; C-. Oi voi. Avainsanat: Gonzo, markettimanga, Sangatsu Manga, Trinity Blood![]() Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain “salaista ekstraa.” Molempien pokkarien ensimmäiset luvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan… Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan “manga” määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta “manga” on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli “amerimangaa”; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi “OEL”- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli “World Mangaa”, Tokyopopin suussa sittemmin “Global Mangaa.” Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga. En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin – sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin – mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan “manga” merkitystä ennallaan. Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti “suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi.” Kaikkiaan ei kamalan vahvaa. Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä… Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen. Avainsanat: Egmont, markettimanga, Paul Gravett, Pauna Media Group, Svetlana Chmakova, The Dreaming, Tokyopop ![]() PMG on kehittänyt tiedotustaan – vielä jokin aika sitten uuden sarjan julkistaminen ruhtinaalliset kaksi viikkoa ennen sen kauppoihin ilmestymistä ei olisi tullut kuuloonkaan. Tällä kertaa kyseessä on Star Wars -manga. Eivät siis ne Dark Horsen vanhemmat elokuvamangat – jotka Jedin paluuta lukuunottamatta ovat ihan laadukkaita, jopa repliikintarkkoja sovituksia – vaan Tokyopopin itse tuottamat itsenäiset tarinat. Tokyopop julkaisi ne aluksi japaniksi vuodenvaihteessa 2005-2006, englanniksi vasta lähes vuosi sen jälkeen. Niiden mainostetaan olevan osa Infinities-universumia, mutta niiden kanonisuusaste on hieman hämärän peitossa. Kokoelma on jaettu kahteen osaan, joista Star Wars Black julkaistaan syys-lokakuun vaihteessa ja Star Wars Silver marraskuussa. Ne sisältävät edellä mainitut sarjakuvat: Black Perfect Evilin ensimmäisen osan, Tantive IV:n, Evil Eyesin ja Dear Anakinin, Silver Perfect Evilin toisen osan, OH! Jawa Jawan, Phantasmagorian, Vader vs. R2D2 & C3PO:n sekä Dark Jedin. Tekijät ovat kaikki melko mitäänsanomattomia nevöhööd-nimiä, joista juuri kukaan ei ole tehnyt oikeastaan mitään merkittävää; ainoa poikkeus on Kia Asamiya, mutta häneltäkään ei ole mukana kuin kuvitusta. Piirrostyylit vaihtelevat ehtaan antologiatyyliin, joten lopputulos on mielenkiintoinen sillisalaatti. Vaan mitä seuraavaksi – Star Trekiä? ![]() |
















Kirjoitukset (RSS)