Jokin aika sitten meille soluttautui syntymäpäivälahjana tällainen Miku-papercraft.

Tekijä itse sanoo sen olevan surkeasti kasaan räpelletty “kun purjo puuttuu ja liimaakin näkyy”, mutta hieno se silti on; se viihtyy hyvin vitriinissä Bomé-figuurien kanssa. Voitte kokeilla sen tekemistä itsekin jos haluatte (ja kyllä, resoluutio oli tuollainen alun perinkin).

Anacronilla on varsin aloittelijaystävällinen postaus papercraftien tekemisestä. Ja jos nämä tuntuvat liian vaikeilta voitte toki aloittaa helpommasta päästä – vaikkapa Cubeecraftin tyylitellyistä palikkapäistä.

Samaisen syntymäpäivän kunniaksi talouteen saapui myös Cospan posettavakätinen Oryzae. Kamosuzoo~!

Who gits all the beatches, dog?

Avainsanat: Meta, Moyashimon, Vocaloid

…On tyydyttävä toiseksi parhaisiin katseenvangitsijoihin. Ja hyvin ne toimivatkin; päivän aikana tuli noin kymmenkunta kyselyä siitä, olivatko ne myytävänä.

Nendoroidit ovat suloisia. Pitää hankkia Miku seuraavaksi…

Avainsanat: Meta

…Miten niin viisi kuukautta myöhässä? Miten niin puolet siitä on tuota yhtä Haruhi-juttua? Miten niin kannessa on Italia Mondial Classic 2Tone Sunburst?

Legendaarisuutta hipovasta myöhässäolemisesta huolimatta aikataulu oli viimeiseen asti tiukka kuin KOS-MOSin sikspäkki – niin tiukka, että lehti saapuu painosta vasta perinteisesti conia edeltävänä perjantaina ja sen sarjakuva jäi vahingossa kokonaan kreditoimatta. Ja uskoisitteko että tässä numerossa oli alkujaan tarkoitus olla Keitaro Ariman haastattelu, mutta se jäi seuraavaan kertaan koska haastattelija katosi maan päältä (tai ainakin netistä)?

Sisällysluettelo saattaa näyttää tuskallisen lyhyeltä, mutta itse asiassa se johtuu lähinnä vain siitä että yksittäisten juttujen keskipituus on pidentynyt (ja taso on lisäksi noussut). On totta että tällä kertaa jäi pois useampia vakiopalstoja kuin koskaan ennen, mutta se tulee korvaantumaan ensi kerralla – seuraavasta numerosta tulee varmasti lehden historian massiivisin.

Näitä pikku puutteita lukuunottamatta sisältö on sitä tavallista. Hiro kertoo syyt siihen miksi Dream Kissiä ei ole kamalasti maailmalla hehkutettu, niidel selittää miksi .hackiin tutustuminen Hämärän rannerenkaan tarusta alkaen on kuin yrittäisi kiivetä perse edellä puuhun, Laurel selvittää miksi School Rumble on shounendraamaksi poikkeuksellinen ja huomaa D:hen tutustuessaan, ettei mangasovitus ole konseptin inkarnaatioista aina suinkaan se huonoin. Minä sen sijaan kulutan neljä sivua sen puimiseen, miksi Azumanga Daioh on pirun hauska mutta miksen siltikään pidä sen suomennoksesta. Muissa jutuissa esitellään Higurashin yliluonnolliset murhamysteerit, perehdytään raskasotsaisten lolien elämään, luetaan Mangan mestarit, käydään the GazettEn keikalla ja kerrotaan hupaisia pikku anekdootteja miesrooleja esittävistä naisseyuuista kuuluisimmasta.

Tällä kertaa oman aikani yksinkertaisesti söi tuo Haruhi-juttu, josta nyt vain tuli niin pitkä kuin mitä minulla oli aiheesta sanottavana (dissaajat saavat nyrpistellä neniään ihan rauhassa). Olin aloittanut jutun kirjoittamisen jo noin vuosi sitten, mutta halusin saada aiheeseen kunnolla perspektiiviä joten se päätyi julkaistavaksi vasta nyt. Toivottavasti lopputulos on myös lukijoita miellyttävä; yritin ottaa oppia Kekon jutun saamasta negatiivisesta palautteesta, joten tiivistin ihkutukseni jutun alun sijasta sen loppuun ja ruodin sisällöllisiä seikkoja ilmiöpuolta enemmän.

Lämpimäisiä voi sitten tulla selailemaan Traconiin – ja ostamaankin toki, mikäli kiinnostusta riittää. Juttelemaankin saa tulla; lupaan olla purematta.

Avainsanat: Haruhi Suzumiya, Jari Lehtinen, Keitaro Arima, Meta, Otaku

Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä – ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)

Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.

Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta – mutta myös paljon muutakin.

Lue lisää »

Avainsanat: Jari Lehtinen, markettimanga, Meta, Osamu Tezuka

Pitkään ja huolellisesti jatkuneen säätelyn ja useilta eri tahoilta saadun korvaamattoman avun jälkeen vaihdoin lopulta Otakunviran pyörimään uudenvuoden kunniaksi WordPressillä Bloggerin sijaan. Syitä Bloggerin huonommuuteen on lukuisia – monia niistä on lueteltu mm. täällä; xXMikotoNakadaiXx:iltakin tuskastuminen kesti näemmä viitisen kuukautta – mutta loppujen lopuksi vaihtoon inspiroivat tagit. WordPressissä niitä on nykymuodossaan käytetty vasta jonkin aikaa, mutta ne toimivat silti erinomaisesti ja mukavammin kuin Bloggerissa.

WordPressissä tagit on mahdollista järjestää hierarkisesti; toisin sanoen en joudu enää ylläpitämään sivupalkin tagilistaa käsin, jos haluan sen pitävän ihmiset, teokset ja firmat erillään. Lopputulos ei ehkä ole nätein mahdollinen, mutta ainakin käytännöllinen; tageja – ja itse asiassa kaikkea muutakin, kommenttien aikaleimoista yksittäisten postausten osoiterakenteeseen – pystyy muokkaamaan ja poistelemaan vapaasti.

Toisekseen WordPress on dynaaminen, siis tietokantapohjainen. Blogin päivittäminen FTP:n kautta Bloggerin kaltaisella alustalla on aluksi ihan toimiva vaihtoehto – mutta koska jokainen tehty muutos joudutaan päivittämään blogin joka ikiselle sivulle, päivittäminen alkaa postaus- ja tagimäärän kasvaessa viedä huomattavasti enemmän aikaa. Esimerkiksi blogin ulkoasun hienosäätäminen olisi vanhalla alustalla ollut lähes mahdotonta, koska jokaisen muutoksen jälkeen olisin joutunut tuijottamaan kieppuvaa latausikonia vartin verran nähdäkseni lopputuloksen. WordPress sen sijaan toimii salamannopeasti, koska blogin sivukoodin uudelleenrakentamisen sijasta se vain tulkitsee sen nykyisen ulkoasun serverille asennetun enginen MySQL-tietokannasta.

Lopullinen kamelin selän katkaissut korsi olivat kuitenkin Bloggerin teknisiset ongelmat. Runsaat kaksi kuukautta sitten Blogger alkoi jostain syystä julkaista blogia html-muodossa aiemman php-muodon sijasta, vaikka asetuksissa tasan tarkkaan luki toisin. Tästä syystä sivupalkin tagilinkit eivät enää päivittyneet (ne siis osoittivat vanhoille php-sivuille päivittyneiden html-sivujen sijasta), headerit ja footerit eivät blogin etusivua lukuun ottamatta toimineet – ja kaikki tiedostot olivat nyt tosiaan sitten serverillä kahteen kertaan. Blogger ei koskaan vastannut vikailmoitukseeni, ja pikaisen googlaamisen (ironista…) jälkeen sain sen käsityksen, etteivät FTP-julkaisijat yleensäkään ole prioriteettilistan kärjessä Bloggerin teknisessä tuessa – Bloggerillehan toki sopisi, että kaikki siirtyisivät käyttämään sen BlogSpot-palvelua.

WordPressin muokattavuus ja joustavuus käytössä tuli lisäbonuksena. FTP-julkaisijoilla ei ole mahdollisuutta käyttää Bloggerin uusimpia ulkoasunmuokkaustyökaluja, jotka tekisivät leiskan muokkaamisesta koodin käsinkirjoittamista huomattavasti mukavampaa; WordPressistä tällaista rajoittuneisuutta ei löydä. Lisäksi WordPress on avoimen lähdekoodin softa, joten sille on myös kasapäin lisäosia joista voi valita mieleisensä käyttökokemustaan parantamaan (ja joista monet hyödyllisimmät integroidaan usein seuraavaan päivitykseen, kuten vaikkapa Sidebar Widgetsille ja Akismetille tehtiin). Esimerkiksi StatPress on tavalliselle kotitarvebloggaajalle kivempi kuin Google Analyticsin firmaorientoituneet tarpeettoman tiedon infodumppaukset, SASpoiler mahdollistaa [spoiler]arkojen aiheiden käsittelemisen[/spoiler] ilman font color -tageja, WP-Polls toimii huomattavasti sujuvammin kuin blogiin kiinni niitattu ulkoinen kyselysofta, ja BackUpWordPress tekee blogin varmuuskopioinnista automaattista. Jos haluaisin typistää postaukseni etusivun nopeamman selattavuuden tähden tai lisätä postauksiini äänitiedostoja, pluginit mahdollistaisivat senkin.

Vapaan lähdekoodin mukana tulee tietysti pakosta myös säätöä. Oma suomennettu versioni vaati hieman koodin tarkistusta asentuakseen kiltisti, mutta on sen jälkeen toiminut lähes moitteettomasti (palveluntarjoajan käyttöjärjestelmäpäivityksen aiheuttamaa lievää merkistösekoamista lukuun ottamatta). Myös postausten importtauksen kanssa oli hieman ongelmia, mutta nekin olivat ilmeisesti Bloggerin puolella – ja WordPress.orgin tukifoorumeilta auttava neuvo löytyi parissa tunnissa. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, etteikö apua saisi vastaavalla tavalla siinäkin tapauksessa että systeemi hajoaisi käyttäjän oman rähmäkäpälöinnin seurauksena.

Blogin pitämiseen Blogspot-palvelussa Blogger toki sinällään sopii, koska FTP-odottelua ei siinä ole. Kommentoimisen tapahtuminen erilliseltä sivulta käsin tosin on hieman ikävää, joten yleisesti ottaen sitä pidetään huonoimpana vaihtoehtona kaikista vaikka sitä aika moni käyttääkin – vähän niin kuin Internet Exploreria (joka sekin on edelleen maailman käytetyin selain, vaikkei sitä äkkiseltään uskoisi). Muista blogialustoista minulla ei juuri ole kokemusta (jos ei lasketa LiveJournalia, joka on kuitenkin enemmän henkilökohtaisen verkostoinnin työkalu kuin blogisofta, ja Vuodatusta, jonka kommentit eivät tue html:ää ja joka talkoovoimin ylläpidettynä kaatuilee säännöllisesti), mutta kehotan siis ainakin välttämään Bloggeria.

Tämä siis ohjeistukseksi siinä tapauksessa, että joku tätä lukeva sattuisi suunnittelemaan blogin perustamista – mihin kannustaisin lämpimästi; olisi mukavaa, jos Suomenkin otakuskenessä olisi jotain mitä kehtaisi sanoa blogosfääriksi tai AnimeBlogger.netin tapaan yhteisöksi. Ei blogin pitäminen oikeasti niin vaikeaa ole; mikäköhän periluterilainen häveliäisyys saa ihmiset kammoamaan ajatustakin moisesta? Skene hyötyisi suuresti keskusteluista ja mielipiteistä, jotka olisivat fokusoituneempia ja sisältörikkaampia kuin nämä nykyiset. Foorumeilla kun järkevät keskustelijat tuntuvat vielä nykyäänkin hukkumaan “Joo on hyvä sarja, oon kattonu” -viestien loputtomaan tulvaan… Ja tälle trackback-toiminnollekin olisi kiva saada jotain käyttöä.

Avainsanat: Meta

Avainsanat: Meta

Uusi numero, jälleen uudet tekijät. Meillä tällaiseen vaihteluun tosin ei liity opiskelukiireitä kummempia draamoja.

Eri pääsyyllisten käsialaerot huomaa selvästi – Lischun kontaktit ovat ehkä laajemmat kuin littleicebluen, mutta organisointipuolella hän jää valitettavasti jonkin verran jälkeen. Epätasaisuudessaan uusin numero onkin ehkä jonkin verran fanzinemaisempi kuin edeltäjänsä; jää lukijoiden päätettäväksi, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.

Yleisesti ottaen Petit Alicella menee varsin hyvin. Avustajat eivät ole loppumassa ja talkoohenkeä riittää, koska muita vastaavia julkaisuja ei ole juuri edes englanniksi; La Vie en Rose kompastui omiin jalkoihinsa, ja vaikka Tokyopopin Gotchic & Lolita Bible -lokalisaatio ei kuulopuheiden mukaan yllättäen olekaan yksi suuri Princess Ai -mainos on se silti aiheskaalaltaan Petit Alicea suppeampi. (Itse asiassa juuri lolitan suhteellisen pieni suosio Suomessa muihin jernutyyleihin verrattuna sai aikaan lehden skaalan laventamisen.) Hyvällä onnella saatamme saada pian muutaman jälleenmyyjänkin.

Otakun oli tarkoitus osallistua Tsukiconiin lähinnä vain Petit Alicen avulla, mutta koska Posti onnistui hukkaamaan ensimmäisen lähetyksen ja löytämään sen vasta korvaavan pikarahtilähetyksen lähettämisen jälkeen Helsinkiin päätyi lopulta tuplavahvuus kaikkea. Rahaa paloi nyt turhaan, mutta ainakaan mikään ei tule loppumaan kesken.

Ja Animeconissa kesken loppuneesta Otakusta 3/2006 tosiaan otettiin kuin otettiinkin uusintapainos. Samalla sen aiemmat ulkoasuviat korjattiin, joten tällä kertaa valokuvistakin jopa näkee jotain.

Avainsanat: Meta, Otaku, Petit Alice, Princess Ai, Tokyopop

Kestotilaajat ovatkin jo saaneet tiedon siitä, että Otaku tulee jatkossa ilmestymään enää kolme kertaa vuodessa.

Tähän on useita syitä. Niistä tärkein on se, että Otaku on kuitenkin ensisijaisesti harrastus – mutta alati vainoavat deadlinet, jatkuva stressi ja ylipäätään aikaasyövyys eivät tee siitä kovinkaan mukavaa sellaista. Kuluneen lähemmäs kolmen vuoden aikana on ollut hyvin harvoja hetkiä, jolloin aivojeni taustalla ei ole ollut nalkuttavaa tietoisuutta siitä, että minun pitäisi olla tekemässä jotain aivan muuta.

Puhumattakaan siitä, että fanzinen tekemisen viemä aika on todellakin hyvin suuri; eräs on kuvaillut sen olevan “kuin järjestäsi conin neljästi vuodessa.” Yleensä enin osa vastuusta on päätoimittajan harteilla, ja muut tekijät ovat yleensä tittelistään huolimatta avustajan semistressittömässä tilassa, jossa huolehdittavana eivät ole kuin omien juttujen deadlinet (tietenkään mitenkään avustajien työpanosta väheksymättä). Otaku ei ole tästä poikkeus, ja deadlinejen puskiessa päälle onkin säännöllisesti käynyt mielessä, että kaiken sen parissa kuluneen ajan olisi voinut tehdä jotain hauskaa ja stressitöntä – vaikkapa katsoa animea. Tai lukea mangaa.

(Tässä vaiheessa voisi mainita, että Otaku ei ole koskaan ilmestynyt niin usein kuin sen on ollut tarkoitus. Ensimmäisenä vuonna oli tarkoitus julkaista viisi numeroa, mutta neljään se jäi – ja kun supistin määrää neljään, niitä saatiin vain kolme. Toivottavasti tämä trendi ei jatku.)

Päätös ei ole ollut mitenkään helppo; varmasti moni muukin on sitä mieltä, että kolmesti vuodessa ilmestyvä lehti ei ole enää kunnollinen lehti lainkaan. Yksi ratkaisu olisi ollut tilaussuhteiden muuttaminen numero- eikä vuosikohtaisiksi, jolloin aikataulut olisivat voineet joustaa muiden kiireiden mukaan ja joinain vuosina olisi ehtinyt ilmestyä enemmän numeroita, joinain vähemmän – mutta toisaalta tämä olisi syönyt Otakulta lopunkin siitä vähästä katu-uskottavuudesta mitä sillä on.

Kokonaan lopettaa en halunnut, sillä se olisi tuntunut typerältä Petit Alicen ja Tobiran jatkaessa. Samasta syystä ajatus julkaisemisen siirtämisestä kokonaan nettiin ei tuntunut erityisen houkuttelevalta. (Aina silloin tällöin tulee ajateltua kuinka paljon vähemmällä sitä olisi päässyt, jos olisi silloin aikoinaan perustanut blogin eikä fanzineä… mutta toisaalta painetulla sanalla on nykyaikanakin vielä oma tietty uskottavuuskertoimensa.) Lopullinen päätös harventaa julkaisutahtia on toki lukijoiden kannalta ikävä, mutta toivottavasti maan animelehdistön viimeaikainen monipuolistuminen korvaa sitä. Ja tuskinpa kukaan valittaa ilmaisen sisällön painottamista maksullisen kustannuksella.

Toivottavasti tällä tavalla saadaan kuitenkin aikaan laadukkaampia, kenties jopa aikataulussa ilmestyviä lehtiä.

Avainsanat: Meta, Otaku

Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi – mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella… olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.

Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä… toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.

Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.

Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, “Klassikko”-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.

Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.

Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon… Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.

Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on “ihan kiva” -tasoista sellaista…

Avainsanat: Astro Boy, Boku no Futatsu no Tsubasa, Cristopher Hart, Finnmanga, Jenny Kangasvuo, Kana Ueda, Kashimashi, Maria-sama ga Miteru, Meta, Oh! My Goddess, Otaku, Revolutionary Girl Utena, Strawberry Shake Sweet, The Dreaming, yuri

Eilen tilattiin Petit Alice vol. 1:n viimeinen kappale, ja lehti on nyt lopulta loppuunmyyty. Voin siis huokaista helpotuksesta; minun ei enää ikinä tarvitse katsella, kuinka myyntipöydän takana seisovan selailijan kiinnostunut ilme synkkenee hitaasti ensin epävarmuudeksi ja sitten neutraaliudeksi, jota seuraa lehden laskeminen takaisin pöydälle ja diskreetti poistuminen takavasemmalle.

Ensimmäinen Petit Alice syntyi hetken mielijohteesta, kuten niin moni muukin asia; yksinkertaisesta halusta luoda jotain, jota ei vielä ollut. Lehden sisältö oli jo ensimmäisessä numerossa lähes kokonaan minua asiantuntevampien avustajien luomaa, ja hyvä niin. Loppujen lopuksi siitä tuli kamala Frankensteinin hirviö, jonka myynti kasvoi riittävän suureksi maksamaan itsensä takaisin vain siksi, että ostajat eivät tienneet sen sisällöstä juuri mitään. Se näytti kamalalta, koska olen kamala taittaja. Ja kuten olen useammasta suusta kuullut se oli myös hintaansa nähden aika helkkarin turha läpyskä; kauneinta mitä siitä on ikinä sanottu on että se on “sympaattinen.”

Ajat kuitenkin muuttuvat. Eräänä yönä viime marraskuussa kohtasin #terriblessä Littleicebluen ja Lischun tuumimassa keskenään, miten saada mielipiteilleen näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Ehdotin, että Petit Alicen voisi vääntää heidän leikkikalukseen – ja siitä se lähti. Lehti sai kohtuullisen kiinteän toimituksen, joka jopa tiesi jotain siitä mitä oli tekemässä… Sisältö ja ulkoasu uudistettiin täysin, minkä myönnän olleen ehdottoman positiivinen seikka, ja tuskinpa aihepiirinkään laajentaminen pelkästä lolitasta kaikkeen katumuotiin ketään kamalasti haittasi. Toisen numeron julkaiseminen tapahtui aiheeseen sopivasti maaliskuisessa Kanan keikan oheistapahtumassa, joka sivumennen sanoen pääsi Hesariinkin; kliks ja kliks.

Tällä hetkellä lehden jatko tosin on hieman vaakalaudalla; taittajamme Jemppu ei enää halua jatkaa työssään, ja päätoimittaja gettoaa viikot netittä Tampereella. Tarkoitus olisi kuitenkin tähdätä kolmosnumeron julkaisu Kanan joulukuiselle keikalle, joten toivotaan parasta.

No, kuluttajalle on toki vaihtoehtojakin. Englanninkielisen fanzine La Vie En Rosen ensimmäinen numero on juuri julkaistu, ja Tokyopop ilmoitti erinäisiä kuukaisia sitten aikovansa alkaa julkaista Gothic & Lolita Biblen englanninkielistä versiota vuoden 2008 alusta. Jälkimmäinen tosin tulee todennäköisesti olemaan Newtype USA:n kaltainen semiturhake, joten pitäisin edellistä parempana; näyttää hyvältä minusta, ja tekijöiden taka-ajatukset ja tarkoitusperät ovat eittämättä rakkautta aiheeseen heijastavia.

Muokkaus 20.11: La Vie En Rose lopetti näemmä sitten toiseen numeroonsa. Tässä vaiheessa voisi huomauttaa, että alku oli kenties liian kunnianhimoinen; offpresspainatus tulee kilpailukykyiseksi digipainatuksen kanssa vasta noin tuhannen kappaleen painosmäärillä, ja zinenteon vaatima aika- ja työmäärä voi olla kokemattomalle aikamoinen shokki. Sääli joka tapauksessa.

Avainsanat: Meta, Petit Alice