Ruutusommittelu on toinen niistä kahdesta pääseikasta, jotka erottavat japanilaisen ja japanilaisvaikutteisen sarjakuvakerronnan muusta sarjakuvakerronnasta. Aina välillä kuulee sanottavan, että kaikkia minkään mangan ikinä käyttämiä ruutusommitteluja on kyllä käyttänyt jokin länsimainenkin sarjakuva, ja se voi ollakin totta – mutta pointti onkin siinä, että Japanissa nämä ruutusommittelut eivät ole kikkailua, vaan yleisiä toimintatapoja joita toimittajat opastavat vihreille mangakoille.
Toinen mangasommittelun yleinen harhaluulo on se, että se on epäselvää. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen totta, sillä vaikka mangassa saatettaisiinkin käyttää vain ns. perinteiseen länsimaiseen sarjakuvakerrontaan – mikä jäykimmillään tarkoittaa Vartijat käytännössä kokonaan yhdeksän ruudun ruudukolle piirtäneen Dave Gibbonsin tyyliä – tottuneelle lukijalle hämmentäviltä tuntuvia sommitteluratkaisuja ne noudattavat kaikki kuitenkin hyvin selkeitä sääntöjä.
Sarjakuvassa on käytännössä kaksi tapaa luoda liikkeen illuusio; vauhtiviivallinen ja vauhtiviivaton. Se kumpaa kannattaa käyttää on kiinni täysin tekijän (ja teoksen, ja kohtauksen) tyylistä, mutta kumpikin vaatii taitoa; liikkeenkuvaus on – perspektiivin ohella – yleisimpiä vikoja aloittelijoiden töissä.
Vauhtiviivat – joista Mort Walker käytti termiä “hites” – ovat enimmässä osassa mangaa tärkein työkalu liikkeen kuvaukseen siinä missä esimerkiksi amerikkalaiset sarjakuvat ovat luopuneet niistä käytännöllisesti katsoen lähes kokonaan jo vuosikymmeniä sitten. Siten vauhtiviivojen voi sanoa olevan erittäin tärkeä osa mangamaista sarjakuvanrakennusta. Länsimaisen sarjakuva ja manga käyttävät niitä lisäksi hyvin eri tavalla; nämä erot ovat – ruutujaon ohella – tärkeimpiä sisäistettäviä asioita, mikäli sarjakuvassaan pyrkii mangatyyliseen ilmaisuun.
Vauhtiviivat ilmaisevat aina liikkeen suuntaa, mutta koska mangakerronta on elokuvamaista ne ilmentävät mangassa yleensä kameran eivätkä kohteen liikettä. Tällöin ne muodostavat ruudun taustan ja saavat aikaan sen illuusion, että ruudussa olevan hahmon sijaan liikkuukin itse ruutu. Se voi liikkua panoroiden…
Kuulin Taiyoo Matsumoton Tekkon Kinkreetistä (sanaleikki teräsbetonia tarkoittavalla termillä “tekkin konkuriito”) ensimmäisen kerran lukiessani Tähtivaeltaja 1/1998:sta Toni Jerrmanin sarjakuvavuosikatsausta. Vanhemmat Tähtivaeltajat ovat nykypäivänä oivallisia ikkunoita aikakauteensa: aikaan jolloin Jackie Chan ei vielä tehnyt Hollywood-elokuvia, Miyazaki oli vielä lännessä tuntematon suuruus, teattereissa pyörivät Starship Troopers ja Alien IV, X-Files teki vasta tuloaan Suomeen ja uusi, DVD:ksi kutsuttu mediaformaatti uhkasi ns. “aluekoodeineen” alistaa koko Euroopan Britannian sensuurikäytäntöjen alle.
Länsimaisessa mangakulttuurissa ei Tokyopopia edeltävällä ajalla ollut aavistustakaan tulevasta loistosta; suuri osa länsimaisista julkaisuista oli Eros Comixin hentaita, Akihito Yoshitomikin teki vielä Eat-Manin kaltaista trigunscifiä nykyisen yuriscifinsä sijaan, ja halpaa pokkarijulkaisuformaattia kukaan ei ollut tullut vielä ajatelleeksikaan. Matsumoton kaltaisten mangakojen teoksia voisi nykypäivänä olla hyvin vaikeaa saada julkaistuksi lännessä; hänen jälkensä on voimakkaan eurooppalaisvaikutteista ja haiskahtaa vahvasti länsimaiselle undergroundille. Valtavirtamangaan tottuneeseen silmään se siis näyttää suoraan sanoen rumalta.
Viz julkaisi tuohon aikaan paljon laajaskaalaisemmin kuin nykyään Shueishan omistuksessa ollessaan, kun se keskittyy enemmän rahaa jauhaviin teoksiin (ja kokeilupuoli on jäänyt rahasampojensa ohessa mm. Mitsukazu Miharaa ja jatkossa kuulemma vuosien tauon jälkeen myös manhwaa kääntävän Tokyopopin harteille). Vizin ongelma oli tuolloin kuitenkin perinteisyys; esimerkiksi seinenmangaa yritettiin tuoda markkinoille sellaisenaan siinä toivossa että ihmiset sitä ostaisivat, ei niin että oltaisiin aloitettu lapsista ja odotettu lukijakunnan kasvamista kuten nykyään tehdään. Ei ollutkaan mikään ihme, että antologialehti Pulp – jossa Tekkon Kinkreet julkaistiin käännösnimellä Black & White – kohtasi loppunsa parissa vuodessa. Pulpin aika kesti joulukuusta 1997 elokuuhun 2002, ja siinä julkaistiin useita merkittäviä mangoja, joita yhdistää kohdeyleisön – monet sen sarjoista olivat alkujaan ilmestyneet Big Comic Spiritsissä – lisäksi se, ettei niitä löydä enää nykyään juuri mistään. Tekkonin kanssa näin ei onneksi ole, sillä Viz päätti elokuvan siivittämänä julkaista sen viime vuonna uudestaan mukavasti yksissä kansissa.
Tähtivaeltaja näyttäisi itse asiassa olevan ainoa kyseisen mangan koskaan maininnut suomalainen media; tämän lisäksi olen nähnyt sen mainittavan ainoastaan saman lehden numeron 1/2005 manga-artikkelissa, jonka oli kirjoittanut Ari-Matti Sarén. Poikkeuksellisen visuaalisen tyylin omaavien mangakojen töistä kirjoitettaessa näyttäisi kuitenkin aina olevan tapana, että heidän kirjoitustaidoistaan tai teostensa juonista ei juuri puhuta, joten tässäkään jutussa ei teoksesta kerrottu kuin jo mainittu eurooppalaisvaikutteisuus ja se, että se “toimii lapsenomaisen viivan ja voimakkaiden mustien pintojen vuoropuheluna”, ja että se peilaa “urbaania juurettomuutta ja muita sen kaltaisia asioita.”
Kuultuani elokuvaversion (mangahan on siis yksiosainen) olevan tekeillä sivuutin uutisen aluksi epäilevällä olankohautuksella. Mitä pidemmälle työ eteni sitä kiinnostuneemmaksi kuitenkin tulin; animaatiojäljestä vastaisi jumalainen Studio 4°C, musiikin säveltämisestä brittiläinen Plaid ja sen esittämisestä Asian Kung-Fu Generation, ja koko roskan ohjaisi mm. The Animatrixin teossa mukana ollut ja Ghiblin nykyisin käyttämän, CG-animaation kalvoanimaatiolta näyttämään saavan softan takana oleva Michael Arias, tuo animen Marutei Tsurunen. Odotettavissa olisi siis useammalla kuin yhdellä tavalla rajoja rikkova teos, olivat sen muut ansiot sitten minkälaiset tahansa.
Lopputulos ei kuitenkaan pettänyt kenenkään odotuksia (mitä nyt nimi oli supistettu yksiosaiseksi). Elokuva on tyyliltään karu kuin alkuteoksensa mutta teknisesti loistelias; Treasure Townin haalistuneet sateenkaaren värit tuovat mieleen Rintaron Metropolisin, mutta pariakin astetta lämminhenkisempänä. Lukekaa siitä lisää Animation Insiderista – artikkelin keskusteluketjussa Arias vastailee kysymyksiin.
Kirjoitukset (RSS)