Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla.
(Kuvassa legendan maineen saavuttanut “RED HOT YOWEE” -mies.)
Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat – samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat – etenkin trendin aloittanut Tokypop – maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.
Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin – noita mangabisneksen kanarialintuja – alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.
Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset – toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.
Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:
Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen.
Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.
Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.
Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.
Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.
Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?
Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)
Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.
Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole “tunnettu” Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.
“Ottakoot opikseen etteivät suomenna huonosti hyviä sarjoja. Aiss, nyt haisee housut tiiäkkö.”Perustelut ovat loistavia.
Ja mitä asiasta sanoo suomentaja?
< Tasogare^> antaa lasten pitää hauskaa
< Tasogare^> jokainen poltettu = ostettu
Ei tarvitse peitellä, Taso. Kyllä me tiedämme että oikeasti itket siellä nurkassa, kun työtäsi ei arvosteta…
Muokkaus 10.3: Nyhverö poisti sen! Seisoisi nyt edes mielipiteidensä takana kun on kerran aloittanut. Video korvattu saman tyypin kuvaamalla kakkosvideolla, joka on valitettavasti paljon vähemmän hauska…
Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain “Hideaki Annon vaimona”, sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.
Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat “viikon pahis” -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja – mikä tärkeintä – lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).
Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.
Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä – ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa – ja vieläpä englantia osaamatta.
(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)
Muokkaus 5.1.2008:Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen “Naruto dubataan!!1″ -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.
Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan “My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama” ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.
Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan – joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?
Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja “pojille sallituksi shoujoksi”; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella “Girlish Comics for Boys and Girls.”
Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends. Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.
Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin – jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että “shounen manga” tarkoittaa vain ja ainoastaan “poikien sarjakuvaa” – asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.
Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)
Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.
Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin – joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star – huumorin. Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole – esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).
Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.
Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.
Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.
Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä…
Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat – jälleen kerran – 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä – ja kassakoneet kilisivät.
Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon – esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.
On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä “korjattiin” (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.
Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin “oman” kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.
Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.
Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.
Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.
Kenelle
Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.
Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus – eikä aina edes ainoa mahdollinen.
Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta – olkoonkin, että se on hieman riskialtista – tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. “Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä”, esimerkiksi.
Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa – tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.
Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota – kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.
Miten yhdellä tavalla…
Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?
Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo – miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.
Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta “käsittääkseni”- ja “kuulemma”-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.
Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan – se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.
Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen – perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.
Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta – hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.
Arvostelu on aina henkilökohtainen m
ielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.
…ja miten toisella
Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan – kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.
Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys – “This show is really amazing.” – ja sille valittu näkökulma – “tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?” – lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.
Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC – Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.
Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.
Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.
Median kannalta
Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.
Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.
Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin “kuvittamiseksi.” Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden – tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.
“Olipa lyhyt”, te ajattelette nyt. “Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä.” Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista…
Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.
Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli “uudelleenkatselu”. Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.
Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa – toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot
tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.
Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen – onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.
Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä – miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.
Vaikka uusia sarjoja tuleekin, jatkuvat shounenkestosuosikit kuitenkin vuodesta toiseen. Koska mangaa julkaistaan yli 100000 sivua kuussa ja uusista sarjoista enin osa on Sturgeonin lain mukaan roskaa kestää todella isojenkin tapausten suosiolta jonkin aikaa saapua toden teolla tänne länteen. Koska enin osa fanikäännöksistä on amerikkalaista tekoa ja jenkit TV-kansaa näin tapahtuu usein vasta siinä vaiheessa, kun sarjasta tehdään animesovitus.
“Sitten kun Naruto loppuu” on jo vuosia vanha vitsi. Masashi Kishimoto on piirtänyt mangaansa vuodesta 1999, ja se on menossa 39. tankoubonissaan – TV-animea on kaksi kautta, joista ensimmäistä tehtiin 2002-2007 220 jaksoa, helmikuussa alkanut toinen on tällä hetkellä menossa 30. jaksossaan.
Rumiko Takahashi sanoi aikoinaan pyrkivänsä vuonna 1996 alkaneen Inuyashan kanssa vähintään 50. tankouboniin asti – mutta tällä hetkellä niitä on jo 53, eikä loppua ole vieläkään näkyvissä vaikka sarja on polkenut paikoillaan jo vuosia. Vuodesta 2000 vuoteen 2004 jatkunut anime päättyi sovinnolla 167. jaksoonsa ilman sen kummempaa loppuratkaisun yritystäkään.
Näihin verrattuna Tite Kubon viime vuosina suosiotaan kasvattanut Bleach on vielä pikkutekijä; se alkoi vasta vuonna 2001, eikä tankoubonejakaan ole kuin vasta 30. Animeversio on jatkunut vuodesta 2004, ja jaksoja on toistaiseksi 143.
Näistä kaikista sisällöllisesti parhaimmassa hapessa lienee kuitenkin Eiichiro Odan One Piece. Olkihattupiraattien seikkailuista on saatu lukea vuodesta 1997 alkaen, ja mangaa on kertynyt jo 47 tankoubonin verran. Sen animeversio on Naruton tapaan jatkunut vuodesta 1999, mutta sitä on jo 325 jaksoa. Animen alkuanimaatio itse asiassa vaihtui hiljattain; uusi on järjestyksessä kahdeksas, ja sen kappale on 5050:n “Jungle P.”
One Piecen suosiota voi lähteä spekuloimaan monelta kantilta. Yksi sen syistä on varmasti se, että toisin kuin kollegansa se ei pyri ottamaan itseään liian vakavasti ja hampaat irvessä. Kirjassaan “Making Comics” Scott McCloud opastaa, että jos sarjakuvia – tai mitä tahansa – tekee laskelmoiden mikä ihmisiä kiinnostaisi, kilpailee niiden kanssa jotka tekevät samaa oman innostuksensa voimalla – eikä tarvita velhoa arvaamaan, kumman tekemä tuotos on parempi. Ja kukaan joka on lukenut vähänkään One Pieceä voi tuskin väittää, etteikö siitä muka paistaisi läpi Odan vilpitön innostus aihettaan kohtaan.
Toisaalta Oda on myös sisäistänyt “hahmovetoisen juonenkuljetuksen” periaatteet paremmin kuin Takahashi ikinä – jälkimmäisen “keksitäänpä nyt uusi paperinohut sivuhahmo aiheuttamaan tapahtumia seuraavan parin luvun ajan” -käsikirjoitustavan nähdessään tämän opettaja Kazuo Koike pyörisi haudassaan, jos olisi kuollut. One Piecenkin on toki pakko loppua joskus, mutta on ainakin Inuyashaa varmempaa että se saa kunnollisen lopetuksen.
Eikö muuten ole mielenkiintoista, kuinka otakuus madaltaa kohderyhmien raja-aitoja? Harvemmin sitä näkee parikymppisten ihmisten intoilevan länsimaisista lastensarjoista, olkoonkin että japanilaiset sellaiset on huolellisesti tehty vetoamaan paitsi lapsiin myös lapsenmielisiin. Se etteivät ne halvenna katsojiensa älykkyyttä lienevät myös yksi syy, vaikka enimmän osan voineekin panna tavalliseen tapaan eksotiikan piikkiin.
Suomesta ei kuitenkaan onneksi liiemmin löydy niitä kolmeakymmentä lähestyviä tapauksia, joiden mielestä Pokémon on syvällinen aikuisten sarja…
Emman seitsemäs ja viimeinen osa ilmestyi viime perjantaina. Näin sai päätöksensä ensimmäisen Otaku-palkinnon saanut sarja – ja täytyy sanoa, että en ole katunut tuota valintaa kertaakaan. Lopetus oli hieman antikliimaksinen, ja Morin paha tapa sortua haahuilevaan juonenkuljetukseen ja kivojen kohtausten ahtamiseen muun tarinan sekaan nosti siinä taas päätään. Toisaalta, viitososan supermelodraamalle on paha pistää paremmaksi.
Valinta oli eittämättä vaikea: Emman pääasialliset haastajat olivat Neon Genesis Evangelion ja Gunnm, jotka ovat molemmat merkittäviä teoksia. NGE:n merkittävyyttä ei käy kiistäminen – mutta toisaalta tuo merkittävyys liitetään yleensä animeversioon eikä niinkään mangaan, vaikka se jälkimmäinen laadukas teos onkin). Gunnm taas on edelleen parasta ja syvällisintä suomeksi julkaistua toimintaseineniä (syitä tälle mielipiteelle voi etsiä esim. siitä, miten jokaisessa juonikaaressa on kaksi tapaa toimia, Gallyn tapa ja toinen tapa – joista kumpikaan ei kuitenkaan ole yksioikoisen väärä). Emma peri voiton lopulta siksi, että se avasi kokonaisen uuden genren – ja vieläpä lehtihyllyillä.
Sarjan suomenkielinen tuotanto ei ollut painojäljen eikä nimien kirjoitusasujen kannalta parhainta mahdollista, mutta se pesee kuitenkin esimerkiksi CMX:n englanninkielisen version pistein 1-0. Paitsi että jenkkiversio on kalliimpi, ulkoasultaan huonompi ja jumittaa edelleen viidennessä osassaan on se myös paljon heikommin käännetty – jos on tehtävä valinta “Kelly-sanin” ja “Kelly-rouvan” välillä, päätös ei ole kovin vaikea. (Toisaalta tämä kertoo paljon myös siitä, miten erilaisille lähtökohdille englanninkielisen maailman mangankääntäminen suomenkieliseen verrattuna perustuu.) Loputkin perusteet ovat edelleen päteviä.
Kenties ne Bangaihenitkin saadaan vielä joskus – tai jopa yksiosainen Shirley. Näitä odotellessa voimme keskittyä pohtimaan, mikä on Sangatsun salaperäinen SE. Jännitys tiivistyy – koska eihän mitään muuta kuin jotain todella merkittävää viitsittäisi puffata näin naurettavasti, eihän? Onko se Death Note, Naruto vai Shonen Jump – vai kenties jopa se vuosikausia manguttu Hopeanuoli?
Kirjoitukset (RSS)
