So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.
PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?
PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.
PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.
PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.
PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.
Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista – juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.
Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä – isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin “pakinoita” siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.
Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa – pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.
Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen… kuulostaako tutulta?
Ja räikeyskisan voittaja on…
Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:
“This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant.” (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)
“Alucard simply can’t be killed or even injured; his fighting style consists of ‘don’t bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I’M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT’S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!’ “ (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)
Hillitymmätkin tekstit – kuten nämä halloween-suosittelut – on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi “esimerkillinen.” Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu “otakuille”, ei “animeharrastajille” – ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.
On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava – ja se on itse asiassa sääli.
Uuden Anime-lehden numeroa on nyt pureskeltu pari viikkoa, ja kansa on puhunut. Sanallisessa palautteessa vanhaa toimituskuntaa kaipaillaan kovasti, ja noiden muutaman vanhan avustajan esiinnostaminen on tässä yhteydessä suoraan sanoen lähinnä naurettavaa.
Viime kerralla mainitsin jo siitä, miten ongelmallista tällaisessa tilanteessa olevalle kustantamolle on se, että otakukulttuurin kirjoittajapohja on niin kapea. Uusimmassa Anime-lehdessä oli yksitoista sivua juttuja vailla mainintaa kirjoittajista, ja monet spekuloivat niiden olevan vanhan toimituksen käsialaa. Näin ei kuitenkaan ole; ne ovat NEO-lehden numerossa 35 ilmestyneitä artikkeleita, lisenssillä ostettuja sellaisia.
Lehden tason lasku on varmasti vain tilapäinen, mutta jää nähtäväksi miten se tästä tokenee; lisenssijutuilla ei pitkälle pötkitä, ja saa nähdä mistä lehti saa uusia sisällöntuottajia. Uuden päätoimittajan linja on muokata lehteä kotimaakeskeisempään ja myös muille kuin otakuille lähestyttävään suuntaan, joten jää nähtäväksi millainen lopputuloksesta muodostuu.
Ensi viikonloppuna vierailen H-Townin Töölön luolassa katsomassa, mitä vanhasta lehdestä on pelastettavissa. Mutta jo sitä ennen kustantamoa on odottamassa varsin ikävä yllätys vyön alle… Koska sanotaanko vaikka näin: toimitusjohtaja Harri Mannisen epäilykset siitä, että Animen vanhan toimituksen joukkopaon syynä olivat suunnitelmat kilpailevan julkaisun perustamisesta eivät olleet lainkaan kaukaa haettuja. Eivät ollenkaan.
Mimiko Median julkaisema Japan Pop – tilattavissa ja levityksessä ensi viikolla. (Ei ainakaan vielä lehtipisteissä, mutta Fantasiapeleissä kyllä.) Lehteä tekemässä arvatkaa ketkä.
Sain Paprikan lopultakin katsottua viime viikonloppuna, ja loppujen lopuksi se oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Kon väänteli jälleen arkilogiikkaa tunnistamattomiin muotoihin ja sai elokuvan uniosuudet tuntumaan omassa viitekehyksessään äärimmäisen loogisilta; Megumi Hayashibara teki elämänsä kaksoisroolin; Susumu Hirasawan soundtrack loi asiaankuuluvan kieroa ambienssia; Madhouse oli yhtä iskussa kuin aina.
Tietokonegrafiikka ja perinteinen animaatio sulautuivat toisiinsa saumattomasti juuri niin kuin nykypäivän laatuanimessa on tapana; elokuvan kaksi näitä kahta sekoittavaa kohtausta – käytävän aaltoilu ja huoneen vajoaminen kurimukseen – olivat visuaalisesti kuin Liikkuvan linnan vastaava. Ja paitsi että Kon pääsi taas mainostamaan omia leffojaan hän ehti myös toimia seiyuuna; hän ja Yasutaka Tsutsui olivat ne kaksi virtuaalibaarimikkoa. (Radioclub.jp:n kautta löytyy muuten hupaisa virheilmoitus, jonka mukaan sivulle ei pääse valvetilassa ja ilman DC Miniä.)
Olen lukenut myös paljon leffan arvosteluja. Keskivertoja sellaisia mahtuu kolmetoista tusinaan ja hyviäkin on aika lailla, joten keskitytään tällä kertaa niihin huonoihin. Niistäkin voi nimittäin oppia paljon – ja, kas kummaa, ne tuntuvat olevan enimmäkseen sellaisia joissa elokuvaa haukutaan.
Näiden huonojen arvostelujen joukosta löytyy niin kökköjä tynkiä, asennevammaisia aivopieruja kuin sekä asennevammaisia että typeriä. En ole varma, kumpi on pelottavampaa viimeisimmästä käydyssä keskustelussa – se että aikuiset ihmiset käyvät siellä “Miyazakis movies are good but most animes (sic) are just crap” -tason keskustelua vai se, että maailmassa on edelleen ihmisiä jotka käyttävät sanaa “japanimaatio.” Huomatkaa, että eräät keskustelijoista ovat jopa niin ajattelurajoitteisia etteivät edes tajunneet Paprikan ja Chiban olevan sama henkilö – vaikka se tehdään selväksi jo elokuvan alkutekstien aikana.
Chudin arvostelusta (joka muuten ylemmyydentunnossaan spoilaa varsin tehokkaasti elokuvan pahiksen henkilöllisyyden) löytyy toki pieniä totuuden siemeniäkin. Uusinta edeltävän NEOn haastattelu paljastaa Konin ajatuksista mm. sen, että koska Tsutsuin romaani on pituudessaan ja monimutkaisuudessaan vaikea sovittaa ruudulle sen kerrontaa jouduttiin tiivistämään paljon; tätä kompensoimaan hahmoista tehtiin helposti avautuvat heidän luonteitaan kuvastavilla hahmodesigneillä ja tunnetuilla, helposti assosioituvilla seiyuuilla. Tämä ei tietenkään animeummikkoihin länkkäreihin tepsi, joten kulttuurikuilua (joka Chudin arvostelussa kuitataan elokuvan huonoudella) on eittämättä olemassa. Onneksi se ei päde otakuihin.
Mutta vaikka käsikirjoitusta onkin tiivistetty, en silti pitäisi elokuvaa mitenkään kerronnallisesti turboahdettuna. Päinvastoin – se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi ja jopa niukempi kuin yksikään Konin edellinen ohjaustyö. Kenties sen visuaalinen runsaus vain hämää joitain ihmisiä niin, etteivät he pysy kärryillä ja kokevat tarvetta julistaa se tekotaiteelliseksi roskaksi?
DVD:n suomenkielinen käännös oli lopultakin yllättävän laadukas, vaikka erinäiset osat elokuvasta olikin parasta katsoa englanniksi käännöslipsahdusten takia. Preferoin muuten edelleen alkuperäistä kantta.
Kirjoitukset (RSS)
