Yläasteella pätevät ankarat viidakon lait. Vaatteiden, kampauksen ja musiikkimaun on natsattava täysin eikä melkein. Nörtit, kuten Soon Mi ja Nin, erottuvat joukosta ja joutuvat puolustamaan itseään jatkuvasti. Sitten japanilainen vaihto-oppilas Masato sekoittaa ruotsalaisten lähiönuorten elämän täysin.

Seiskaluokkalaiset bestikset Soon Mi ja Nin törmäävät biologian tunnillaan outoon, alastomaan poikaan. Tämä näkkimäinen olento katoaa kuitenkin salaperäisesti jälkiä jättämättä – ilmestyäkseen vaihto-oppilaan muodossa Soon Min kotiin. Mihin oikea Masato on kadonnut? Kuka itseään Nixiksi kutsuva ilmestys on?

Manga kohtaa ruotsalaisen lähiöelämän uudessa, viisiosaiseksi kasvavassa sarjassa, jossa seurataan 13-vuotiaiden elämää iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen – yliluonnollisilla elementeillä maustettuna. Taidokas, kansainvälinen piirrosjälki yhdistyy uskottavaan kuvaukseen teinien maailmasta ja koukuttaa monenikäiset lukijat välittömästi.

Ms Mandu-nimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsinsuomalainen graafikko ja kuvittaja Nina von Rüdiger (s. 1969) sekä ruotsinsuomalainen kriitikko ja juontaja Johanna Koljonen (s. 1978). Nina von Rüdigerin piirrosjälki on tuttua Infamyn kiitetystä albumista Vesi oli mustaa (2006).

Näin niin kuin periaatteessa voisin antaa Otavalle hatunnoston aikansa seuraamisesta; lieneekö tämä peräti ensimmäinen sarjakuvan promoamiseksi tehty mainosvideo Suomessa? Ja kyseessä on vieläpä sarja eikä yksittäinen tarina.

Sen jälkeen mennäänkin sitten metsään niin että rytisee. Miksi työparien on käytettävä joka teoksessa höpsöä kollektiivista nimimerkkiä? Miten hitossa suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta tulee “ruotsinsuomalaisia” Tukholmaan muuttamalla? Ja jos Otava kerran haluaa nimittää tekijöitään ruotsinsuomalaisiksi, miten se selittää sen että kyseessä on “kotimainen” sarja? Puhumattakaan siitä, millaisen mölyn sanan “manga” kevytkenkäinen käyttö aiheuttaa tälläkin kertaa.

Ja mitä näenkään – ääniefektit on kirjoitettu kanoin. Se tarkoittaa vissiin sitten sitä kansainvälisyyttä… Miksiköhän se muistuttaa minua niistä Auran vanhoista pienlehtijulkaisuista, joiden sarjakuvissa kyltit ja muut taustatekstit oli kirjoitettu englanniksi?

Muokkaus 2.3: Puuh. Ihan miten vain.

Avainsanat: Aura Ijäs, Nina von Rüdiger, Oblivion High, Otava

BTJ Kustannus julkaisee tulevana viikonloppuna pidettävillä Turun Kirjamessuilla Jari Lehtisen, Janne Kempin ja Outi Vanamon kirjoittaman kirjan Mangan mestarit. Teoksen toimittanut, enimmän osan sen esittelyistä sekä myös sen alku- ja loppusanat kirjoittanut Lehtinen puhuu kirjasta messuilla kahteen otteeseen. Kustantamo kuvaa kirjan olevan “ensimmäinen suomalainen hakuteos, joka esittelee tärkeimmät ja parhaat mangapiirtäjät eri vuosikymmeniltä.”

Nämä esiteltävät 25 mangakaa edustavat eittämättä suunnilleen niin useaa sukupolvea ja genreä kuin mahdollista. He ovat Osamu Tezuka, Shigeru Mizuki, Yoshihiro Tatsumi, Takao Saito, Yoshiharu Tsuge, Leiji Matsumoto, Hayao Miyazaki, Riyoko Ikeda, Jiro Taniguchi, Moto Hagio, Mitsuru Adachi, Suehiro Maruo, Rumiko Takahashi, Naoki Urasawa, Masamune Shirow, Kia Asamiya, Hitoshi Ashinano, Gosho Aoyama, Erica Sakurazawa, Ai Yazawa, Takehiko Inoue, Nekojiru, Junko Mizuno, CLAMP ja Kondom. Otanta on suppea, mutta Japanin sarjakuvakulttuurin kokoisen ilmiön tapauksessa se ei oikein voisi muuta ollakaan ilman, että yksittäiset artikkelit supistuisivat sanakirjamaisiksi parin rivin kuvauksiksi.

Kirjasta löytyy jo ensimmäinen arvostelukin, olkoonkin että se ei ole erityisen asiantunteva ja että en ole samaa mieltä läheskään kaikista Surfin Joen siinä mainitsemista asioista (etenkään urheilumangasta, joka ei ole snobismia vaan yksinkertaisesti tilastoja). Olen lueskellut omaa kappalettani läpi muutaman päivän ajan, ja sen arvostelu tulee päätymään Otakuun 3/2007. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita:

Sisällöltään teos varsin yksiselitteisesti erinomainen. Kempin Masamune Shirow -artikkeli on netissä tarjolla näytteenä, ja siitä saa varsin hyvän kuvan siitä, mitä kirja sisältää: sen esittelemät mangakat esitellään muutaman sivun artikkelin sekä parin näytesivun tai muun kuvan avulla. Esittelyjen lomaan (ja myös sisään, mikä haittaa hieman lukemista) on upotettu käsitteitä selventäviä sylijuttuja, jotka ovat varmasti ummikkolukijoille hyvin avuliaita.

Kempin ja Vanamon tekstit ovat perinteisempiä henkilöhistoria- ja bibliografiapainotteisia tekijäesittelyjä, Lehtisen tekstit taas hänelle ominaiseen tyyliin enemmänkin esseemäisiä, ja ne sisältävät lähes yhtä paljon esimerkkeinä käytettyjen teosten tulkintaa ja historiallista taustoitusta kuin tietoa itse tekijöistä – mutta se vähäkin materiaali on kuitenkin tavallista wikipediatietoa syväluotaavampaa. Hänen kirjoitustyylinsä on hieman huonosti tällaiseen tietoteokseen sopiva, mutta informatiivinen se on joka tapauksessa.

Näytesivujen kieli on useimmiten englanti, mutta mukaan on eksynyt myös alkuperäiskielisiä sekä ranskan-, italian- ja jopa suomenkielisistä julkaisuista peräisin olevaa materiaalia. Kuvamateriaalin hankinta on selvästi ollut teoksen suurimpia ongelmia; joissain kuvissa niiden internetalkuperä näkyy turhan selkeästi, ja samoja ruutuja on jouduttu käyttämään minun makuuni aivan liian usein kahdesti samalla aukeamalla. Tähän voi osansa olla syynä myös se, että teos on kasattu varsin nopeasti (ja jopa siinä määrin hätäisesti, että eräät kirjoitusasut ovat jääneet tarkistamatta, kirjoitusvirheitä korjaamatta ja mm. tekijätietoja päivittämättä). Ulkoasultaan kovakantinen teos on varsin tyylikäs; sen taitto on selkeää ja tyyliteltyä, vaikka mainittujen sylijuttujen tekstin vinous kokonaisuutta hieman ryppääkin.

Perusteellisuus on kaksiteräinen miekka: kattavaa hakuteosta tästä ei saa millään, ellei sarjaa ole tarkoitus jatkaa vielä useammalla osalla. Toistaiseksi luvassa on kuitenkin vasta niin ikään Lehtisen toimittama tietoteos animesta ensi vuodeksi.

Hirveästä 30 euron hinnastaan huolimatta ostamisen arvoinen teos.

Muokkaus 4.10: Janne Suomisen arvostelu teoksesta löytyy täältä. Huomatkaa ajankohtaisuudet…

Avainsanat: Janne Kemppi, Jari Lehtinen, Nina von Rüdiger, Otaku, Outi Vanamo

Sivustouudistuksen ohessa myös Tobira-julkaisusarja sai oman soppensa sivustolta. Ensimmäinen Tobira-julkaisu Effloresco näki päivänvalon jo Animeconissa, mutta uuden sivuston valmistumisen lähestyessä sen suurimuotoisempi päivittely ei ollut enää juurikaan vaivan arvoista. Efflorescon arvostelu (ja vieläpä jäävitön sellainen, vaikka sainkin tarkistaa sen etukäteen) julkaistiin eilen.

Idea omakustanteisesta sarjakuvajulkaisusarjasta ei ole mitenkään uusi edes Suomessa. Ensimmäinen Finnmanga julkaistiin vuonna 2004 Animecon III:ssa, ja sen suosio todisti, että kyseisenkaltaisille julkaisuille on kysyntää – olkoonkin, että ensimmäinen Finnmanga oli sellainen kuin oli. Mutta kuten monesti on todettu ei amatöörisarjakuvien julkaisemisen tärkein funktio ole saada sarjakuvia lukijoiden luettavaksi, vaan rohkaista tekijöitä tekemään ja julkaisemaan lisää – ja samalla kehittymään.

Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.

Mangan ehkä suurin yksittäinen ansio on kuitenkin dekompressoitu kerronta, joka vaatii runsaasti sivuja. Mustavalkoisen, halvalle paperille painetun sarjakuvan kulttuuri on mahdollistanut Japanissa paitsi halpojen antologialehtien julkaisemisen myös eeppisen pitkät tarinat: siinä missä yhdysvaltalainen ja eurooppalainen sarjakuvakulttuuri reagoi inflaatioon sivumäärää vähentämällä huononsivat japanilaiset vain paperin laatua. Tankoubonjulkaisukäytännön takia tästä ei ole mitään haittaa itse sarjakuvakulttuurille.

Länsimaiset tekijät – etenkin amatööritekijät – ovat kuitenkin tottuneet tekemään vain enimmäkseen lyhyitä tarinoita, ja tällaisissa sarjakuvissa dekompressoitu kerronta ei pääse täysiin oikeuksiinsa. Finnmangan julkaisemat lyhyet sarjakuvanovellit eivät päässeet käyttämään täysin hyväkseen mangan kerrontatapoja, koska se olisi vaatinut joko enemmän sivuja tai yksinkertaisempia aiheita. Tuumin, että jotta kohtuullisen pituinen mangatyylinen sarjakuvatarina pääsisi täysiin oikeuksiinsa sen olisi oltava vähintään parinkymmenen sivun pituinen, mielellään pitempikin. Idea Tobiran kaltaisesta yksittäisten julkaisujen sarjasta syntyi tuolloin, 29.5.2006.

Siksi olikin kohtuullisen ironista, että seuraavana päivänä ensimmäinen netissä näkemäni asia oli uutinen Hokuto Manga -kilpailusta Kvaakin etusivulla.

Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; “ovena” niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.

Uskoni suomalaisen pseudomangan nousuun on nimittäin vahva. Niin Japanissa kuin läntisilläkin manganjulkaisualueilla pienlehdet ovat perinteisesti olleet tie sopimuksiin kustantajien kanssa, mutta Suomessa omakustannekulttuuria on aina Animecon IV:iin asti hillinnyt taidekujien täydellinen puuttuminen mangatapahtumista. Aura Ijäs on päässyt pitkälle Hangoverin ajoista, mutta yhdellä tekijällä ei pitkälle pötkitä – senhän osoittaa jo sekin, että “ensimmäistä suomalaista mangaa” varten tarvittiin tekijät Ruotsista asti.

Nyt taidekujien juurruttua Suomeenkin mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden omakustanteita on alkanut hiljalleen tipahdella, mutta kehitys on ollut hidasta. Myös siksi Tobiran kaltainen media on mielestäni tarpeellinen: kenties se rohkaisee aloittelevia tekijöitä myös pitempien projektien pariin, parhaassa tapauksessa jopa julkaisemaan omia pienlehtiään. Kyllä tähän maahan sarjakuvaa mahtuu.

Seuraavat Tobira-julkaisut julkaistaan tapahtumaköyhästä syksystä johtuen vasta ensi keväänä. Mikäli sarjassa julkaiseminen kuitenkin kiinnostaa, ohjeita löytyy täältä.

Avainsanat: Aura Ijäs, Finnmanga, Hokuto Manga, Meta, Nina von Rüdiger, Tobira