Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että “pintaa syvemmältä” keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue.
Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä – jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan “manga” sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?
Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan – mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.
Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?
Olen parhaillaan työstämässä Gurren Lagann -juttua seuraavaan Otakuun. En ehkä sanoisi että siitä olisi tulossa yksi parhaita tekstejäni ikinä, mutta loppujen lopuksi minulla on sellainen hytinä että tulen olemaan siihen varsin tyytyväinen. On niin mukavaa voida nähdä itsensä kehittyvän.
Tällä hetkellä olen immersiovaiheessa, jossa pyrin imemään itseeni niin paljon aiheeseen liittyvää materiaalia kuin suinkin saadakseni holistista perspektiiviä koko ilmiöön. Näin ollen saatte katsoa tänään GL-MADeja – katsokaa ja hämmästykää.
Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon.
Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin – tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.
Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai – kuten Moetanin tapauksessa – joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä “DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton” -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.
Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?
Kirjoitukset (RSS)