Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille – kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.

Näin ollen moni taiteilija pyrkii “pääseemään yli” “mangavaiheestaan” ja kehittämään “omaa” ja “vakavasti otettavaa” tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:

Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniä^tm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.

Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä – on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.

Muokkaus 11.6: Kappas, en kai vain ole herättänyt keskustelua?

Avainsanat: Jari Lehtinen, Paul Gravett

Osa 1, osa 2

Maus ei ole hauska. Se on kuitenkin hiton hyvä.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.

PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?

PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.

PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.

PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.

PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.

Lue lisää »

Avainsanat: Bondage Fairies, Finnmanga, Hollow Fields, Janne Kemppi, Junko Mizuno, Nelly Sääksjärvi, NEO, Paul Gravett, Tokyopop

Osa 1

Not also talking about future publications, but also your own… Manga – 60 years of Japanese comics was sold very well in Finland, and is now in second print. It means of course money in the bank…

PG: Eventually. (Nauraa) Everyone is feeling that we’re doing a lot of money on this, but I’ll tell you it takes a long time… We’re promoting the culture, of course.

Your next publication would be about graphic novels in general.

PG: Yes, I’ve brought a copy with me. This is out in English alreasy, came out last year… It’s the same format as the Manga book, actually with more pages, and it’s a guide to graphic novels. We’re recommending 30 really outstanding ones, and they’re all connected systematically, so there’s one chapter on horror, one chapter on noir and crime, and one on science fiction and fantasy…

It’s a complex book because the idea is that you can also explore the entire book by the links of the bottom of the pages, and the target of publishing is next september in Finnish. (Venähti lopulta lokakuuhan 2007 – toim. huom.) In a way it does the same as the Manga book in the sense that it helps people who don’t know where to turn and what is out there. So it’s a guide to tell where to start, and in this book especially we try to explain to people who don’t know comics very well.

Lue lisää »

Avainsanat: Janne Kemppi, Paul Gravett

Mitä tehdään kun on kiireistä ja hidas uutisviikko, enkä viitsisi täyttää tyhjiötä uusimmilla Miku Hatsune -videoilla, Cloverfield-mangalla, trappimeidokahvilalla, Gyakuten Saiban 4:n Flash-demolla ja marinalla Newsweekin tuoreimmasta journalistisesta munauksesta? Kierrätetään!

Monet uudet lukijat eivät varmaankaan ole nähneet tätä Paul Gravettin (ja hänen ystävänsä Peter Stanburyn) haastattelua, joka oli tällaisenaan esillä Otakun vanhoilla nettisivuilla ja joka julkaistiin lyhennettynä numerossa 2/2006. Tein sen Kempin kanssa 20.8.2006 Animecon IV:ssä, jossa Gravett oli kunniavieraana; Kemppi kirjoitti haastattelun pohjalta henkilökuvantapaisen Anime-lehden numeroon 15.

*****
Let’s start from the basics… Who is Paul Gravett?

Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.

But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.

Lue lisää »

Avainsanat: Anime-lehti, Hokuto Manga, Janne Kemppi, Otava, Paul Gravett, Vocaloid

Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain “salaista ekstraa.” Molempien pokkarien ensimmäiset luvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan…

Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan “manga” määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta “manga” on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli “amerimangaa”; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi “OEL”- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli “World Mangaa”, Tokyopopin suussa sittemmin “Global Mangaa.” Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga.

En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin – sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin – mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan “manga” merkitystä ennallaan.

Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti “suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi.” Kaikkiaan ei kamalan vahvaa.

Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä… Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen.

Avainsanat: Egmont, markettimanga, Paul Gravett, Pauna Media Group, Svetlana Chmakova, The Dreaming, Tokyopop

Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa – ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:

Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai – luoja varjelkoon – teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska “the original proposal for “The Complete Manga Guide” was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime’s Ugly Little Brother.” Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.

Avainsanat: Aqua, Cardcaptor Sakura, Cromartie High School, Death Note, Del Rey, Gundam, Jason Thompson, Lone Wolf and Cub, Maison Ikkoku, One Piece, Patrick Macias, Paul Gravett, Phoenix, The Comics Journal, The Rose of Versailles, Tuulen laakson Nausicaa, Viz

Ranskalainen sarjakuvasivusto Du9 haastattelee Junko Mizunoa, ja hyvin sen tekeekin – kyseessä on kenties jopa laajin ja asiapitoisin Mizunon haastattelu jonka olen lukenut. Mizuno on eräs Japanin mielenkiintoisimmista undergroundmangakoista, eikä vähiten siksi että hän on lännessä tunnetumpi kuin kotimaassaan. Tämä johtunee siitä, että hänen psykedeelisväritteiset työnsä istuvat paremmin Euroopassa vallalla olevaan käsitykseen sarjakuvasta “taiteena” kuin Japanin käsitykseen sarjakuvasta “viihteenä”. Kulunutta “Tehotytöt hapoissa” -vertausta on toisteltu hänen tyylistään puhuttaessa kyllästymiseen asti jo viimeiset kymmenen vuotta, joten ei siitä sen enempää.

Mizuno on yhtä paljon kuvittaja ja designer kuin mangaka, ja vaikka hänen tyylissään näkyvätkin perinteisen shoujomangan vaikutteet ei sitä sanoisi shoujoksi hullukaan. Siitä huolimatta moni tekee näin edelleen välittämättä tippaakaan siitä, että “shoujo” ei ole edes genre vaan vain löyhä kohderyhmäluokittelu – ja Mizunon töistä yksikään ei ole ilmestynyt missään tytöille suunnattua nähneessäkään. (Genreluokittelu voisikin tosiaan olla paikallaan myös länsimaisen manganjulkaisemisen suhteen. Niinhän Japanissakin tehdään.)

Pure Trance
Julkaisemisen suhteen hän on muutenkin päätynyt varsin erikoisiin ympyröihin; esimerkiksi hänen ensimmäinen pitempi työnsä Pure Trance ilmestyi samannimisen cd-albumisarjan oheisvihkoina, hänen läpimurtotyönsä lännessä olleet Cinderalla, Hansel & Gretel ja Princess Mermaid taas suoraan tankouboneina ja alkujaankin väreissä. Jälkimmäisten työmäärä oli avustajatta työskentelevälle Mizunolle valtava – minkä lisäksi Cinderallan värityksestä vastanneen designerin visio ei vastannut alkuunkaan hänen omaansa.

Vizin englanninkielisiä versioita varten Mizuno väritti Cinderallan uusiksi samanlaisiin pehmeisiin pastellisävyihin kuin kaksi jälkimmäistäkin teostaan, ja hän myös valitsi julkaisujen huokoisen paperilaadun ja hoiti töiden flippauksen sekä ääniefektien korvaamisen itse. Tämän lisäksi hän teki uskomattomalla pieteetillä myös muita graafisia muutoksia jotta sarjakuvat näyttäisivät paremmalta käännettyinä – tähän tapaan:

Hansel & Gretel
Paul Gravettilla on sivuillaan varsin kattava, haastattelupätkin varustettu Mizunon esittely, ja myös YouTubesta löytyy hänen haastattelunsa (jossa hän pääsee esittelemään kunnioitettavaa popkrääsäkokoelmaansa). Suomeksi taas Mizunosta on kirjoitettu Sarjainfossa 1/2005, Mangan mestareissa sekä tietysti Gravettin loistavassa teoksessa Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Toivon mukaan ehdin myös itse arvostella hänen teoksensa jossain välissä, sillä ne ovat paitsi graafisesti myös kerronnallisesti todella omaperäistä kamaa – yksityiskohta, jota kovinkaan usein ei muisteta mainita. On sääli, että hänen teostensa saatavuusaste Helsingin ulkopuolella on varsin huono.

Avainsanat: Junko Mizuno, Paul Gravett, Sarjainfo, Viz