Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa “sarjakuva”, ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi… ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra “saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä”, heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua “mangapiirtäjäksi”; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.