Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.

Lue lisää »

Avainsanat: Anime-lehti, H-Town, Japan Pop, Jari Lehtinen, Joel Autio, Juha Wakonen, Jussi Nikander, Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa, Mimiko Media, Reima Mäkinen

(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua – minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)

Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.

Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.

Lue lisää »

Avainsanat: Elli Puukangas, Heikki Valkama, Pauliina Högman, Reima Mäkinen, Sangatsu Manga, Vartijat

Sain erinäisiä kuukausia sitten kahlattua läpi sekä Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin että sen animesovituksen Gankutsuoun, joka oli ilmestymisvuotensa 2004 puhutuimpia sarjoja. Nyt voin lopultakin sanoa olevani riittävän hyvin asiaan perehtynyt ilmaistakseni mielipiteeni jälkimmäisestä.

Koska Gankutsuou on kuitenkin periaatteessa arvosteltu jo Otakun numerossa 1/2006 tämä ei ole kokonainen arvostelu, ainoastaan muutaman sananen sovitukseen alkuteokseen nähden tehdyistä muutoksista. Spoilereilta ei vältytä, koska kirjoitus on suunnattu lähinnä niille jotka ovat sarjan jo katsoneet – jos haluatte arvostelun, sellainen on esimerkiksi Kupolilla.

Animaatiosta

Mainiossa teoksessaan Mangan harmaasävyt Reima Mäkinen kirjoittaa näin: “Näkeminen on tietämistä ja tulkintaa. Niinpä sarjakuvassa on mahdollista käyttää esimerkiksi hahmojen vaatteissa kuviointia, jonka lukija hyväksyy aitona, vaikka se ei mittakaavaltaan sitä olisikaan. Erilaiset sarka-, sametti- ja säkkikangaskuviot ovat tästä hyvä esimerkki. Kangasta täytyy katsoa yleensä melko läheltä ennen kuin sen pintarakenne erottuu. Sarjakuvahahmon vaatteiden neulos voi kuitenkin näkyä mainiosti vaikka hän seisoisi kuvassa 10 metrin päässä.”

Juuri tätä Gonzon Gankutsuouhun soveltama, paljonpuhuttu erikoinen animointiratkaisu on. Liikkumattomat kuvapinnat ovat yksinkertaimmin kuvailtuna vain erilaisia rastereita ja kuviointeja, joita animaattorit ovat asetelleet tavalliseen kalvoanimaatioon jättämiinsä “aukkoihin” (olkoonkin, että nämä kalvot ovat olleet yhtä digitaalisia kuin rasteritkin). Kyseessä on eittämättä mielenkiintoinen tyylillinen kokeilu, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole mitään muuta vallankumouksellista kuin se, että sitä ei ole ennemmin animaatioon sovellettu. Syy on selvä: kun kuvat liikkuvat, illuusio haihtuu saman tien. Juuri katsojan tietoisuus tästä ja illuusion rikkominen juuri kuitenkin tekevät ratkaisusta niin kiehtovan.

Lisäksi se auttaa eittämättä viemään katsojan huomiota loitommas siitä, että sarjan animaatio on perinteisten osien kohdalla varsin karkealaatuista: hahmoanimaatio on yksityiskohtia säästelevää, mutkia oikovaa ja paikoin vähäfreimistäkin. Mutta kun sarja muistuttaa muutenkin enimmäkseen 3D-mallinnetuissa kulisseissa tapahtuvaa leikkopaperianimaatiota, niin mikäs siinä. Elämä on valintoja…

Ruusuja ruusutekstuurilla

Juonenkulusta

Gankutsuou ei, kuten kaikki varmaan jo tietävät, ole niinkään sovitus kuin pastissi. Kun 1800-luku vaihdetaan psykedeelisen steampunkahtavaksi 5000-luvuksi, Turkin sota Itäkvadranttien sodaksi, Venetsia Kuuksi ja niin edelleen saadaan varsin kiehtova tapetti, jota vasten Dumas’n romaani voidaan uudelleenmaalata. Tämä on asia joka mainitaan kaikkialla, mutta se ei ole oleellisen tärkeä seikka tarinan sisällön kannalta.

Luigi Vampa rosvoineen vaanii edelleen varomattomia karnivaalivieraita katakombeissa. Kreivi luikertelee edelleen tiensä seurapiireihin ja kylvää samalla eripuraa Villefortin ja Danglarsin perheonniin. Hovimestari Barrois kuolee edelleen juotuaan myrkytetystä mehulasista. Morrelin & Poikien rahtilaiva on edelleen Pharaon, vaikka se onkin avaruusalus eikä kolmimasto. Albertin suuttumus kärjistyy edelleen lopulta kaksintaisteluhaasteeksi, vaikka aseena ovatkin miekkailevat mechat eivätkä pistoolit.

Sen sijaan suurin muutos tarinan rakenteeseen on se, että Dumas’n osittain tositapahtumiin perustuva romaani koostuu itse asiassa kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Ensimmäinen, noin kolmanneksen sen pituudesta käsittävä osa kertoo nuoresta miehestä nimeltä Edmond Dantès, petoksesta jonka kohteeksi hän joutuu tunteja ennen naimisiinmenoaan, hänen 14 vuoden vankeudestaan – jonka aikana hän kuulee satumaisesta, löytäjäänsä Monte-Criston autiosaarella odottavasta aarteesta – ja ihmeellisestä paostaan. Toinen taas kertoo Monte-Criston kreivistä, uskomattoman vauraasta miehestä joka saapuu Pariisiin kostaakseen niille kolmelle miehelle joiden ansiosta hänen aiempi elämänsä tuhoutui, hänen suunnittelemastaan valtavasta kostokoneistosta joka lopulta murskaa hänen uhrinsa ja kaataa heidän elämänsä kuin korttitalot, sekä ihmisistä joiden elämät hän sattumalta pistää järjestykseen sotapolkunsa varrella. Näillä kahdella hahmolla on narratologisesti hyvin vähän yhteyksiä, sillä osien välillä kulunut vuosikymmen on muuttanut Dantèsia todella paljon; hänestä on tullut mies, joka elämänsyrjässä pysyäkseen joutui unohtamaan epätoivon, rakkauden ja jopa vihan – ja muistamaan vain koston. “I’m not the man I used to be / and what you see is not what it seems.”

Osien välillä on muutaman luvun pituinen murrososa, jossa seuraamme varjoista toimivaa Dantèsia hänen ottaessaan selvää siitä mitä hänen pettäjilleen ja auttajilleen on tapahtunut hänen vankilavuosiensa aikana. Kertoja ei kuitenkaan nimeä häntä lukijoille vaan pitää hänet etäisenä, ja lopulta hän katoaa kokonaan kuvioista ja seilaa kohti koston viitoittamaa tulevaisuuttaan. Toinen osa alkaa Venetsian karnevaaleista ja pitää aluksi päähenkilöinään Franzia ja Albertia, jotka “sattumalta” sattuvat törmäämään heidän kanssaan samassa hotellissa oleskelevaan Monte-Cristoon.

Animen tuotantoryhmä on tehnyt erittäin viisaan päätöksen aloittaessaan tarinan vasta tästä kohtaa, sillä kaksijakoisuus on eittämättä romaanin suurin yksittäinen puute. Tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä ettei tällaista ratkaisua ole kukaan ennen tehnyt, vaikka tarinasta on tehty aikojen saatossa kasapäin TV-sovituksia – tarinan jännitys kun säilyy paljon paremmin, kun kreivin tausta ja suunnitelmat pysyvät aluksi mysteereinä ja paljastuvat vasta hiljalleen sarjan edetessä. Samaa palvelee myös Haydéen ja Cavalcantin taustojen pitäminen katsojalta aluksi salassa ja paljastaminen vasta kreivin ansalankojen lauetessa.

Romaanin kerronta on suorasukaista, ja kreivin suunnitelmat ovat enimmäkseen selvästi lukijan nähtävillä. Tarinan pituuden takia näin on pakkokin, koska Dumas’n liikoja selittelemättömän kerronnan vuoksi lukijat olisivat ehtineet jo autuaasti unohtaa mysteerit siinä vaiheessa kun saavutaan niiden ratkaisujen äärelle. (Romaanihan tosiaan julkaistiin alkujaan jatkokertomuksensa sanomalehdessä.)

Peppo

Tapahtumista

Dumas kirjoitti Monte-Criston kreivin suosionsa ja vaurautensa huipulla, riettaalla 1840-luvulla, ja Shakespearen tapaan hän osasi pippuroida keitoksiaan fanserviceksi laskettavalla aineksella joka pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Sattumalta juuri nämä asiat sattuvat olemaan kuuminta hottia myös näin kahden vuosisadan jälkeenkin, joten Gonzo on paisutellut niitä kuin pullataikinaa. Kreivi välkyttelee kulmahampaitaan minkä ehtii; Peppon – jolla alkuperäisessä romaanissa ei ollut kuin hyvin pieni, puherooliton osa Albertin huijaamisessa – trappiarvot on nostettu maksimiin, ja hänestä on tehty juoneen vain vähän osallistuva mutta silti oleellinen katalysaattorihahmo; Albertin kreiviä kohden kokema kiinnostus kärjistyy fanityttöjen riemuksi lähes rakkaudentunnustukseksi. Tämä on aimaita jos mikä!

Tuumakin lähemmäs, ja sarja menisi yaoiksi

Ennen sarjan alkua siitä esitetyn trailerin perusteella juoneen kaavailtiin alun perin myös niin ikään alkuteoksessa vihjailtua Eugénien ja hänen ystävättärensä Louisen suhdetta, mutta jossain vaiheessa sekin sivujuoni ilmeisesti virtaviivaistettiin tiehensä Louise mukanaan – sääli. Voisin esittää jopa ajatuksen siitä, oliko Cavalcanti alun perin sarjan käsikirjoituksessa mukana lainkaan; trailerissa häntä ei näy, ja Eugénien varhainen hahmodesign oli suuresti Cavalcantia muistuttava, tyttömäisempi ja kapinallisempi – samanlainen kuin alkuteoksen miehistä kiinnostumaton ja sitoutumishaluton Eugénie. Kenties “Eugénien kärsimysten Cavalcantin ahdisteltavana” arveltiin kiehtovan yleisöä enemmän kuin “Eugénien ja Louisen skandaalinkäryisen yurisuhteen” – joten Louise sai kenkää, Cavalcanti palautettiin tarinaan Eugénien hahmodesignillä varustettuna ja Eugéniestä tehtiin lyhyttukkainen nyhverö, jonka funktio tarinassa on soittaa pianoa ja angstata omaa voimattomuuttaan.

Koska tarinassa tällaisenaan olisi aivan liian vähän romantiikkaa on Albertin ja Eugénien välille sytytelty asiaankuulumattomia lapsuudenystäväromanssin kipinöitä. Samalla on tehty myös Caderoussen roolin pienentämisen ja Cavalcantin valeisän poistamisen kaltaisia mutkien oikomisia.

Haydée kolistelemassa Morcerfin kaappiluurankoja

Lisäksi juoneen on tehty pieniä sen dramaattisuutta lisääviä virityksiä: esimerkiksi Haydéen todistus ei pilaa Morcerfilta vain tämän asemaa puolueessaan, vaan myös presidenttiehdokkuuden. Danglarsin kohtalo on huomattavasti karumpi kuin alkuteoksessa. Maanpetos, josta Dantèsia syytettiin, on muutettu Napoleonin valtaanpaluun avustamisesta prinssin salamurhayritykseksi. Nämä ovat hyvän maun rajoissa olevia, ymmärrettäviä nykyaikaistuksia.

Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä kauemmaksi se kuitenkin alkaa hoiperrella alkuteoksensa kehyksistä: se säilyttää muutamia samoja elementtejä, mutta kehittää niitä täysin eri suuntiin (tai, kreivin viimeisen viestin tapauksessa, päätyy niihin täysin eri kautta). Villefort pääsee kreivin jäljille, ja vaikka hän musertuukin hänen suunnitelmansa alle se tapahtuu paljon hajanaisemmin kuin alkuteoksessa, jotta sarjan ensimmäisellä kurilla olisi kunnollinen huipennus. Tapahtumien staattisen seuraamisen sijaan saamme seurata Franzin salapoliisintyötä hänen metsästäessään totuutta Edmond Dantèsin ja salaperäisen Gankutsuoun takana. Sympatian jakamisen sijaan kreivi esitetään kostonhimoisena hirviönä. Mielipiteeni muutosten hyväksyttävyydestä alkoi hiljalleen horjua viimeistään kaksintaistelun lopputuloksen ja Mercedeksen poislähtöehdotuksen hylkäämisen myötä; tämän jälkeen tarina lähtee lopullisesti kokonaan omille urilleen. Se lakkaa olemasta Monte-Criston kreivin pastissi ja muuttuu pelkästään Gankutsuouksi; siinä missä alkuteoksen loppu on onnellinen on Gankutsuoun lopetus oopperamaisen traaginen ja haikea. Kreivin satumaisen omaisuuden salaisuus ja itse yliluonnollisen Gankutsuoun luonne eivät lopultakaan paljastu.

Tämäkin tähtäily päättyi alkuteoksessa erilaiseen lopputulokseen

Kaiken tämän jälkeenkin on myönnettävä, että omana teoksenaan Gankutsuou seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Alkuteokseen ensin tutustuneena tarkastelen sarjaa väistämättä ensisijaisesti sovituksena, mutta siltikään en pysty olemaan vaikuttumatta animen toimivuudesta. Tällaisenaan juonenkuljetus on vahvaa, dramaattista ja katsojaa tehokkaasti johdattelevaa, ja epäilemättä alkuteokseen vasta animen jälkeen tutustuvan on helppo pitää jälkimmäistä kerronnaltaan huomattavasti paranneltuna. Kun sarjan toteutus on myös graafisesti kunnianhimoinen, ääninäyttelyltään tasalaatuinen ja soundtrackiltaan tyylikäs – ja sen keskushenkilö japanilaisen animaation traagisin ja karismaattisin antisankari vuosiin – ei lopputulosta voi pitää kuin onnistuneena.

Avainsanat: Gankutsuou, Gonzo, Reima Mäkinen

Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat tänä viikonloppuna. Otaku ei ole tapahtumaan osallistunut eikä osallistu tänäkään vuonna, sillä festivaalit ovat perinteisesti olleet varsin huonosti mangaa sietävä tapahtuma; eräänkin kerran muuan töitään kauppaava nuori taiteilija ei ollut koko päivän aikana saanut muuta palautetta kuin “Manga lähtee lapsesta hakkaamalla” -höhöttelyä.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa, tai sitä ollaan ainakin yrittämässä muuttaa. Festivaalien mangaohjelma ei päätä huimaa, ja enintä osaa paikalla olevista otakuista kiinnostaneekin lähinnä Hokuto Manga -antologioiden julistus, mutta tapahtumaan on kuitenkin saatu japanilainen kunniavieras; mangaka Keitaro Arima. Suunnilleen samoihin aikoihin julkistettiin, että Goro Miyazaki saapuisi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien kunniavieraaksi.

Tämä tuntuu melkeinpä kohtalon ivalta, kun ottaa huomioon että Suomen animetapahtumien ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa japanilainen kunniavieras, yoshitoshi ABe, saatiin maahan vain mielettömällä onnenkantamoisella (hänhän oli muutenkin tulossa Eurooppaan). Asiasta tiedettiin ja tiedotettiin hyvän aikaa etukäteen, ja monet animeyhdistykset ehtivät tehdä häntä tutuksi Animecon III:a edeltävän vuoden aikana näyttämällä videoilloissaan sarjoja, joiden teossa hän on ollut osallisena – esimerkiksi Lainia ja Haibane Renmeitä. Kuluneiden kolmen vuoden aikana tapahtumiin on yritetty järjestää uudestaan japanilaista kunniavierasta, mutta tuloksetta – ja nyt sellaisia on tulossa kaksi vain parin viikon sisällä.

Eikä kummassakaan tapauksessa ole kyseessä edes animangatapahtumasta. Sain välittömästi negatiivista karmaa tuumiessani tämän olevan aika ironista, mutta argumentti seisoo silti. On ymmärrettävää, että nämä festivaalit ovat monin verroin vanhempia kuin suomalaisen animetapahtumanjärjestämisen perinne ja niillä on siten myös paremmat sponsori- ja kontaktiverkot (Arimaankin saatiin yhteys henkilökohtaisen tuttavan avulla) – mutta se pistää silti pohtimaan, minkälainen tilanne voisi olla. Skenen hiljaisuus asiasta kaikilla foorumeilla pistää pohtimaan, kiinnostaako asia edes ketään – 350 lukijaa kahdessa viikossa on uskomattoman vähän.

Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan – mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?

Toisaalta kunniavieraat eivät loppujen lopuksi ole kuitenkaan itsetarkoitus; hyvä con on useampien asioiden summa, ja kunniavieraat eivät ole missään nimessä listan kärkipäässä. Tilanne paranisi huomattavasti, kunhan edes tämä iäisyyksiä käynnissä ollut kädenvääntö pääsymaksuista saataisiin ensin johonkin lopputulokseen…

Otaku on kuitenkin joka tapauksessa istuttamassa Ariman haastateltavaksi. Katsotaanpa mitä hänestä saa irti Eromanoosta, jos kommunikointikieli on japani.

Avainsanat: Haibane Renmei, Hokuto Manga, Keitaro Arima, Reima Mäkinen, Serial Experiments Lain, yoshitoshi ABe

Tarinan virallinen versio:

Uudeksi Anime-lehden päätoimittajaksi on valittu fil. yo. Juha Wakonen, 30. Hän seuraa työssään entistä päätoimittajaa Jari Lehtistä.

Pitkän linjan animeharrastaja Wakonen on toiminut vapaana toimittajana ja kirjoittanut moniin kotimaisiin julkaisuihin, mm. Aamulehteen, Sue-lehteen ja Pelaaja-lehteen. Hän on opiskellut mediatutkimusta ja journalistiikkaa Turun yliopistossa ja toiminut Helsingin avoimessa yliopistossa elokuvatutkimuksen opettajana.

Anime-lehden tekijäjoukkoihin liittyy samalla uusia alan asiantuntijoita, mm. mangatuntija, sarjakuvapiirtäjä Reima Mäkinen sekä kotimaisen fanijulkaisun Otakun päätoimittaja Petteri Uusitalo.

Anime-lehti on perustettu vuonna 2005 ja se ilmestyy 8 kertaa vuodessa.

Tarinan epävirallinen versio:

H-Town oli taloudellisissa vaikeuksissa yritettyään julkaista useampaa pelilehteä kuin mitä maan markkinoille mahtui – kustantamon aiempi tavoitehan oli olla vuoteen 2007 mennessä “Pohjoismaiden suurin pelilehtien julkaisija”. Kaikessa hiljaisuudessa haudattu PCpelaaja-lehti ja muut kokeilut söivät rahaa, eikä esimerkiksi Anime-lehden avustajille maksettu kovin paljoa. Tai tarkemmin sanoen myös “toimittajiksi” nimitetyt toimituksen jäsenet saivat palkkionsa avustajaluonteisesti, juttukohtaisilla korvauksilla.

Tämän lisäksi kustantamon ja lehden välinen dialogi ei oikein pelannut. Animen vanha toimitus oli hyvin autonominen, ja informaatiokatkokset esimerkiksi sen suhteen keille ja kuinka paljon oli maksettava Finnmanga-palkkioita olivat tavallisia. Ennen pitkää myös Kekko leipiintyi päätoimittajuuteen jouduttuaan tekemään lopulta puolet jokaisesta lehdestä itse ja erosi.

Samaan aikaan osa H-Townin osakkaista oli tyytymättömiä siihen, ettei haluttua kasvua ollut tapahtunut, ja halusi pistää pillit pussiin lopullisesti. Kustantamo päätti keskittyä tuottaviin julkaisuihinsa, toisin sanoen Pelaajaan ja Animeen; liian vähän tuottavat Finnmanga ja Roolipelaaja saisivat mennä. Silloista toimitusjohtajaa Petteri Moisiota tämä ei miellyttänyt, joten hän lähti lätkimään ja vei Roolipelaajan mennessään. Finnmangan jatko on toistaiseksi epäselvä, mutta Tomokon mukaan hän aikoo ehdottomasti jatkaa sitä tavalla tai toisella.

Kaikki tämä yhdessä jo toukokuussa levottomia huhuja synnyttäneen Lassi Kurkijärven siirtymisen Pelaajan riveistä Sanoman leipiin sai aikaan sen, että Kekon lisäksi myös käytännössä koko Animen vanha toimitus irtisanoutui. Osa heistä teki myös varsin selväksi sen, että he eivät enää tämän kustantamon kanssa asioi.

Noin kuukautta myöhemmin sain virkaatekevältä päätoimittajalta sähköpostin, jossa haeskeltiin Animelle uutta toimitusta. Olin jo jonkin aikaa kuullut huhuja, joista joissakin oli puhuttu jopa konkurssista, joten tiesin varsin hyvin mitä vastata. Päätoimittajaksi tai muuhunkaan vastuutehtävään en alkanut pääasiallisesti siitä syystä, että tämän maan ainoa henkilö, joka osaisi tehdä Animen kaltaista lehteä on Kekko. Koen kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseni estää Suomen animelehdistön keskiarvon tippumista pakkasen puolelle, joten suostuin lehden taustalla toimivaksi “asiantuntijaksi”. (Mikä ei tiedotteesta käy ilmi. Reimakaan ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hänen roolinsa siinä ilmaistaan.)

H-Townin uusi toimitusjohtaja Harri Manninen on sitä mieltä, että Anime on jo riittävän vahva ja tunnettu julkaisu menestyäkseen, vaikka sen tekijät vaihtuisivatkin – mutta kuten hän itsekin myöntää on otakuyhteisön tiiviys hänestä poikkeuksellista. Pidän lisäksi hieman huolestuttavana sitä, että päätoimittajan lisäksi lehden uudesta toimituksesta ei ole vielä mitään tietoa… etenkin, kun hyvin suuri kokonaisprosentti kyvykkäistä ja mahdollisista henkilöistä kuului jo edelliseen toimitukseen.

Joka tapauksessa olen varsin skeptinen Anime-lehden tulevan tason suhteen. Se oli hyvä ja otakuystävällinen lehti pääasiassa Kekon juttujen vuoksi; jos hänet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Palaamme asiaan, kun se on selvillä.

Avainsanat: Anime-lehti, Anna Stenman, Finnmanga, H-Town, Jari Lehtinen, Juha Wakonen, Reima Mäkinen