Emman seitsemäs ja viimeinen osa ilmestyi viime perjantaina. Näin sai päätöksensä ensimmäisen Otaku-palkinnon saanut sarja – ja täytyy sanoa, että en ole katunut tuota valintaa kertaakaan. Lopetus oli hieman antikliimaksinen, ja Morin paha tapa sortua haahuilevaan juonenkuljetukseen ja kivojen kohtausten ahtamiseen muun tarinan sekaan nosti siinä taas päätään. Toisaalta, viitososan supermelodraamalle on paha pistää paremmaksi.

Valinta oli eittämättä vaikea: Emman pääasialliset haastajat olivat Neon Genesis Evangelion ja Gunnm, jotka ovat molemmat merkittäviä teoksia. NGE:n merkittävyyttä ei käy kiistäminen – mutta toisaalta tuo merkittävyys liitetään yleensä animeversioon eikä niinkään mangaan, vaikka se jälkimmäinen laadukas teos onkin). Gunnm taas on edelleen parasta ja syvällisintä suomeksi julkaistua toimintaseineniä (syitä tälle mielipiteelle voi etsiä esim. siitä, miten jokaisessa juonikaaressa on kaksi tapaa toimia, Gallyn tapa ja toinen tapa – joista kumpikaan ei kuitenkaan ole yksioikoisen väärä). Emma peri voiton lopulta siksi, että se avasi kokonaisen uuden genren – ja vieläpä lehtihyllyillä.

Sarjan suomenkielinen tuotanto ei ollut painojäljen eikä nimien kirjoitusasujen kannalta parhainta mahdollista, mutta se pesee kuitenkin esimerkiksi CMX:n englanninkielisen version pistein 1-0. Paitsi että jenkkiversio on kalliimpi, ulkoasultaan huonompi ja jumittaa edelleen viidennessä osassaan on se myös paljon heikommin käännetty – jos on tehtävä valinta “Kelly-sanin” ja “Kelly-rouvan” välillä, päätös ei ole kovin vaikea. (Toisaalta tämä kertoo paljon myös siitä, miten erilaisille lähtökohdille englanninkielisen maailman mangankääntäminen suomenkieliseen verrattuna perustuu.) Loputkin perusteet ovat edelleen päteviä.

Kenties ne Bangaihenitkin saadaan vielä joskus – tai jopa yksiosainen Shirley. Näitä odotellessa voimme keskittyä pohtimaan, mikä on Sangatsun salaperäinen SE. Jännitys tiivistyy – koska eihän mitään muuta kuin jotain todella merkittävää viitsittäisi puffata näin naurettavasti, eihän? Onko se Death Note, Naruto vai Shonen Jump – vai kenties jopa se vuosikausia manguttu Hopeanuoli?

Avainsanat: CMX, Death Note, Emma, Gunnm, Hopeanuoli, Kaoru Mori, markettimanga, Naruto, Neon Genesis Evangelion, Otaku-palkinto, Sangatsu Manga, Shirley, Shonen Jump

Antti-setä paljasti jokunen päivä sitten Sangatsun blogissa, että kustantamon seuraava shoujomanga paljastetaan viimeistään kolmannen Dream Kissin loppusivuilla. Bookplus on kuitenkin armoton: se näyttäisi olevan nimeltään Horoskooppimysteerit. Neliosaisuus ja Natsumi Andon mainitseminen tekijäksi paljastavat nimen takaa mangan nimeltä Juunikyuu de Tsukamaete, joka tunnetaan lännessä paremmin Tokyopopin käännösnimellä Zodiac P.I.

Sarja ei ole mitenkään ihmeellinen; se on Nakayoshissa julkaistu perustaikatyttösähellys, josta ei rasittavuutta puutu. Uutta ja erikoista siinä on lähinnä sen omaperäinen horoskooppi-idea, mutta siitäkään ei onnistuta kovin paljoa repimään. Sarjassa esiintyvä väkivalta tuskin kohottaa kulmakarvoja, mutta sen sijaan voisin hieman nyrpistellä päähenkilön tavalle joutua tuon tuostakin fiksun lapsuudenystäväpojan pelastamaksi. Kohdeyleisöön tämä kuitenkin uponnee mukisematta, jälleen kerran – toivottavasti vain kansi on lähempänä alkuperäistä kuin Tokyopopin versiota.

Sen sijaan pitäisin mielenkiintoisempana samassa blogikirjoituksessa mainittua “tämän vuoden merkittävintä uutista manga-alalla”, joka myöskin tullaan julkistamaan Dream Kiss kolmosen aikoihin. Spekuloinnit jylläävät valloillaan, mutta Death Note se ei kuulemma ainakaan vielä ole. Tiedä häntä sitten…

Avainsanat: Antti Valkama, Death Note, Dream Kiss, Horoskooppimysteerit, markettimanga, Nakayoshi, Sangatsu Manga, Tokyopop

The Brooklyn Rail haastattelee Shusuke Kanekoa, Death Note -elokuvien ohjaajaa. Haastattelussa käydään läpi Kanekon ohjaajan uraa pink-elokuvista art house -elokuviin, hirviöelokuviin ja lopulta Death Noteen, sekä Japanin elokuvateollisuuden tilaa ylipäätään. Otakunäkökulmasta kiintoisinta antia on kuitenkin harvat Death Notesta tarjoillut tiedonmuruset; se että Lightin Nietzchen-lukeminen oli ohjaajan tietoisesti päättämä lisäys, ja se että toisen elokuvan kuvauksissa näyttelijät olivat jo valmiiksi päässeet tunnelmaan.

Nämä eivät tietenkään ole Death Noten faneille mitään uutta, sillä Kanekoa on haastateltu aiemminkin. Esimerkiksi tässä Twitchin heinäkuisessa haastattelussa keskitytään enemmän elokuviin. Kanekon huomaa toistelevan samoja asioita useissa eri haastatteluissa, vaikka esimerkiksi japanilaisen kulttuurin käsitys sanojen ja etenkin nimien taikavoimista onkin varmasti asia, jota on hyvä teroittaa gaijineille. (Muistatteko, kuinka Yubaba vei Chihiron vapauden Henkien kätkemässä viemällä tämän nimen? Aivan.)

Tekijöiden halun pitää tappovihkon säännöt muuttumattomina ymmärtää, koska niiden muuttaminen olisi muuttanut juonen lisäksi myös konseptia – ja fanit olisivat kirkuneet raivosta. Vanhemman haastattelun mielenkiintoisin yksityiskohta taas on se, että amerikkalaiset tosiaan harkitsevat kotimaisen remaken tekemistä á la Ring; isompi budjetti mahdollistaisi varmasti komeammat CG-shinigamit, mutta sitä miten juonta ja asetelmia olisi lokalisointia varten muokattava ei uskalla edes ajatella. Loppujen lopuksi tämä alleviivaa hyvin sitä, miten vastahakoisia jenkit ovat lukemaan tekstityksiä…

Death Note on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö. Harva Shonen Jumpin sarja on päässyt uimaan niin syvälle valtavirtaan kuin se, puhumattakaan siitä kuinka universaalia sen puhuttelevuus on kaikissa kohdeyleisöissä. Kovin monesta suositustakaan mangasta ei myöskään tehdä näyteltyjä elokuvia, varsinkaan ennen animesovitusta; doramat ja lavamusikaalit ovat sillä saralla yleisempiä. Ja koska kyseessä on juonivetoinen sarja, sitä on myös kohdeltu poikkeavasti: tarinan jakaminen kahteen elokuvaan ja 37-jaksoinen TV-animen normaalin kahden kurin pituisen sijaan ilmaisee, että tarinaa ei ole haluttu silpoa torsoksi.

Kunnon rahantekokonseptia ei tietenkään kannata haudata ennen aikojaan: varsinaista Death Noten tarinaa edeltävä, päähenkilönsä mukaan ytimekkäästi nimetty spinoff-elokuva L saa ensi-iltansa 9. helmikuuta. Olisi mukavaa jos nämäkin elokuvat olisi nähty myös näillä leveyksillä, kuten vaikkapa Nana viime vuonna – mutta kun ei niin ei.

Seuraavan kerran Death Note todennäköisesti tulee puheeksi, kun sen tarjouskisan voittanut suomalainen kustantaja pääsee tanssimaan voitontanssiaan. Kummankohan puolesta kannattaisi veikata – Sangatsun vai Punaisen jättiläisen? Egmont sitä tuskin saa, mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua.

Avainsanat: Death Note, Egmont, live-action, Nana, Punainen jättiläinen, Sangatsu Manga, Shonen Jump, Shusuke Kaneko