Kustannusala on kärsinyt laman kourissa siinä missä muutkin teollisuudenhaarat, kuten viime vuosien uutisista on varmaan itse kullekin käynyt ilmi. Tänä vuonna kaikki kolme suurta kustantamoa ovat ilmoitelleetmiljarditappioista – Shueisha teki punaista 4,18 miljardia jeniä, Kodansha 5,72 miljardia jeniä, Shogakukankin ilmeisesti aika lailla.
Olisi tietysti naiivia olettaa, että kaikki tämä on seurausta vain siitä, että japanilaisetkin ovat nykyäänalkaneetwarettaa – itse asiassa sekä Shueishan mangalehtien että -tankobonien myynti on noussut. Mutta kustannusala on isoa bisnestä, ja sillä on muitakin tulonlähteitä jotka voivat kokea ongelmia. Esimerkiksi lisensointi.
Kiehtovaa kyllä, samaan aikaan Kadokawa ilmoitti tehneensä 1,4 miljardia jeniä (n. 13 miljoonaa euroa) voittoa. Tätä on hauska verrata Kadokawan ständillä jossain nimeltämainitsemattomassa tapahtumassa joskus alkuvuodesta esiteltyihin piirasdiagrammeihin siitä, mihin mikäkin osuus TV-anime nykyään perustuu…
Sarjassamme “teollisuusrunkkausta joka kiinnostaa vain minua”…
Luvut ovat lähteettömiä ja peräisin 2ch:ssa ympäriinsä kelluvasta copypastesta, joten niitä ei välttämättä kannata siteerata missään virallisemmassa yhteydessä – mutta ne vaikuttavat kyllä uutistenvalossa varsin uskottavilta. Painosmäärät eivät koskaan ole suoraan myyntimääriä (siitä puhumattakaan että kustantajilla on myös usein tapana liioitella levikkilukujaan), jotn tätä ei voi myöskään suoraan pitää listana “Japanin myydyimmistä mangoista.” Jonkinasteista osviittaa se kyllä siitäkin antaa.
Animen talvikausi on hiljainen – kuten aina. Mutta siitä huolimatta massasta nousee esiin yksi tapaus joka vaikuttaa huomattavasti lupaavammalta kuin muut. Kiitos, Madhouse!
Viime sunnuntaina alkanut Rideback perustuu Tetsuro Kasaharan seinenmangaan, joka ilmestyy Shogakukanin Ikkissä – lehdessä, joka tunnetaan mm. Bokuranon, Noramimin ja Sexy Voice and Robon kotina. Nom nom.
Eletään vallankumouksellisen maailmanhallitus GGP:n yhdistämää mutta poliittisten jännitteiden kiristämää 2020-lukua. 19-vuotiaan Rin Ogatan balettiura päättyi kohtalokkaaseen loukkaantumiseen, mutta nyt hän on päässyt jo sen yli ja on aloittamassa yliopisto-opintojaan. Jouduttuaan sateen yllättämäksi hän päätyy sattumalta tekemisiin paikallisen rideback-kerhon kanssa ja löytää väärinkäsityksen johdosta itsensä hotrodinpunaisen Type L Fuegon satulasta.
Niin Rinin kuin karskien prätkäjätkienkin yllätykseksi pyöräjalkainen tottelee tanssijan elkeitä yllättävän tyylikkäästi – tuleeko kenellekään muulle mieleen Air Master? Harmi vain että Fuegoa juuri virittänyt nörtti unohti kiinnittää erään pikku kontrollikaapelin eivätkä sen jarrut toimi, ja toinen kerhon jäsenistä joutuu ajamaan Rinin avuksi. Ensimmäinen jakso päättyy törmäykseen ja ilmalentoon, mutta mangan perusteella Rin tulee vielä ennen koeajonsa päättymistä synnyttäneeksi hallituksenvastaisen vastarintaliikkeen (virkavaltaa “vastustamalla”), ja poliittiset rattaat alkavat kääntyä. Jakson alun ja OP:n perusteella näitä elementtejä tuskin aiotaan heittää ainakaan kokonaan kaivoon…
Animen ulkoasu on miellyttävän aikuismainen, luvassa olevat teemat samaten – ja tuotantoarvot ovat korkeat jopa Madhousen omalla asteikolla. Se vaikuttaa kaiken kaikkiaan oikein lupaavalta tuttavuudelta, joka tuskin tulee pettämään kenenkään odotuksia vaikka onkin Atsushi Takahashin esikoisohjaus. Eräätmuut ovat jo hukuttaneet netin screencappeihin, joten minä jätän teille vain tämän trailerin.
Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen.
Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.
Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.
Tässäpä mielenkiintoiselta vaikuttava uutinen. Maco-Ching Ishiharan Big Comic Spirits -lehdessä 2000-2007 ilmestynyt manga The 3-Mei-sama on saamassa OVA-sovituksen, mikä ei tietenkään ole mikään ihme kun ottaa huomioon että siitä on tehty jo kuusi näyteltyä… mitä lie. DVD:itä kuitenkin on kuusi.
Mutta jännää tästä tekee sen, että koko homman idea on pelkästään kolme työtöntä kaverusta jotka hengaavat yömyöhään diner-ravintolassa juttelemassa niitä näitä. Näytelmäsovituksen pääosanesittäjät Ryuuta Satoo, Yoshinori Okada ja Takashi Tsukamoto tulevat palaamaan rooleihinsa seiyuuina, kuin myös ruokalan henkilökunta. Julkaisupäivä on helmikuun neljäs.
On pakko myöntää, että en ole teokseen tutustunut. Mutta se kuulostaa eittämättä kovasti Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanilta – vain huomattavasti vähemmän jahkailevalta ja artsulta. Mikä lienee hyvä asia.
Kaikki kohkaavat siitä että Kozue Amano on aikeissa aloittaa uuden mangan. Naoki Urasawan kolmisen viikkoa sitten julkistettu ja toissaviikolla Kodanshan Morning-lehdessä alkanut uutuus Billy Bat sen sijaan on jäänyt otakupiireissä vähemmälle huomiolle
Urasawaa ennen lukeneille ja hänen tyylinsä tunteville voi Billy Bat olla aluksi pienoinen kulttuurishokki. Julkaistujen mainosten mukaan Urasawa palaisi siinä 40-luvun Amerikan kultaisten seikkailusarjakuvien aikaan – aikaan, jolloin Batmanit ja Teräsmiehet kamppailivat vielä suosiosta Mikki-hiirten ja Felix-kissojen kanssa. Diili Kodanshan kanssa Urasawan muita mangoja julkaisevan Shogakukanin sijaan vihjaili lisäksi siitä, että kyseessä saattaisi olla vielä asteen verran hänen muita mangojaan synkempi sarja.
Lopputulos muistutti kuitenkin lähinnä Teräshiiren ja Blacksadin hivenen retardia ristisiitosta.
…Ja tästä se sitten jatkuu, sekä itseni että blogin sattumoisin päällekkäin olevan vuosipäivän kunniaksi!
Tauon aikana on tapahtunut aivan liian paljon asioita kunnolla kerrattavaksi: Hellsingin lisäksi suomeksi saatiinkin myös Nausicaa, Tekkonkinkreet voitti Eisnerin, Mushishi ja Inuyasha loppuivat, One Piece ohitti puolenvälin etappinsa, Shogakukan ja Shueisha aloittivat Euroopan-valloituksen, Madhouse tekee Iron Man -animen, Bakumania saa netistä englanniksi virallisesta lähteestä, yoshitoshi ABe levittää doojinshejaan iTunesissa, Studio Pierrot animoi Julia Vuoren Sika-sarjakuvia, oregonilaismies veti pultit siitä että kirjastoi antoi hänen 12-vuotiaan poikansa lainata Battle Club -mangaa, Tonari no 801-chanin piti tulla sovitetuksi KyoAnin TV-animeksi mutta projekti hyllytettiin varoituksetta… Huh.
Kustannusprojekti Otaku odottaa vielä Khal-Annatin toisen osan ilmestymistä – kunhan sille löytyy sopiva sauma – ja Petit Alice tulee saamaan oman sivustonsa jossain vaiheessa, mutta muilta osin vanhan voi sanoa jääneen taakse suhteellisen tehokkaasti. Siinä missä edellinen sivusto oli blogin sisältävä lehden saitti on tämä enemmänkin lehden saitin jämät sisältävä blogi.
Blogialustana pyörii nyt WordPress 2.6, mikä tavalliselle lukijalle näkyy lähinnä gravatarien käyttönä. Olisin voinut muuttaa kategoriat tageiksi mutta en viitsinyt, koska en nähnyt siinä mitään olennaista hyötyä – ja lisäksi pidän niiden hierarkisuudesta. Säätelen vielä jatkossa sivuston ulkonäköä hieman enemmän kustomoiduksi ja sulavakielisemmäksi ja korjailen erinäisiä rikkinäisiä linkkejä ja kuvia, mutta muuten se alkaa olla kivasti kasassa.
Mandigo-teema on mukavat 1024 pikseliä leveä, minkä ei nykyaikana pitäisi tuottaa ongelmia pienemmilläkään näytöillä. Sen tapa kehystää kuvat ei toisaalta välttämättä johda parhaimpiin mahdollisiin lopputuloksiin osassa vanhemmista postauksista, mutta tulen huomioimaan asian jatkossa. Siinä on defaulttina mukana hakutoiminto, ja lisäsin sivupalkkiin myös listan viimeisimmistä kommenteista, jotta vanhoissakaan postauksissa uudelleenviriävät keskustelut eivät jäisi ihmisiltä huomaamatta. Samantapaista virkaa toimittaa postauskohtainen lista samankaltaisista postauksista. Yhteystietosivu on tällä kertaa selvästi esillä, koska aiemmin ihmisillä on ollut kuulemma hankaluuksia löytää sitä.
Lisäksi päätin Vehin tapaan kokeilla sieluni myymistä Googlelle, koska AdWords on kiehtova konsepti (olkoonkin, että suomenkielisillä animesivuistoilla mainosten relevanttius tulee varmasti olemaan aika pieni). Sen käyttöehdot kieltävät pyytämästä lukijoita klikkaamaan mainoslinkkejä, mutta etteköhän te tiedä ihan pyytämättäkin mitä voitte tehdä kiitokseksi jos pidätte lukemastanne. ;>
Desucon, opiskelut ja erinäiset muut projektit vievät huomiotani tasaisen tappavalla vauhdilla, mutta eiköhän tännekin kirjoitteluun riitä vielä aikaa; en tiedä millaista tahtia tulen pitämään yllä, mutta senhän näkee sitten. Ei tästä hommasta kovin kauaa viitsi erossakaan pysyä!
Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista – juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.
Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä – isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin “pakinoita” siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.
Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa – pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.
Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen… kuulostaako tutulta?
Ja räikeyskisan voittaja on…
Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:
“This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant.” (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)
“Alucard simply can’t be killed or even injured; his fighting style consists of ‘don’t bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I’M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT’S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!’ “ (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)
Hillitymmätkin tekstit – kuten nämä halloween-suosittelut – on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi “esimerkillinen.” Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu “otakuille”, ei “animeharrastajille” – ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.
On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava – ja se on itse asiassa sääli.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
