Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.
Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.
“Merkittävyys” on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä – esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä “hyviä” että “huonoja” sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.
On aina jotenkin hämäävää lähteä tietokoneen ääreltä pitemmälle matkalle – takaraivossa tikittävä laskuri bloggausaikataulusta ei tunnu pysyvän ajassaan lainkaan, kun miljöö vaihtuu. Nytkin tuntuu siltä kuin olisi päivittänyt viimeksi toissapäivänä.
Tilausten lähettelyssä pitää kiirettä, joten täytetään tyhjiö toistaiseksi perinteisellä trailerilla. Ponyon ensimmäisellä sellaisella, tässä tapauksessa. Alkaa olla jo aikakin, kun ensi-iltaan on enää runsas viikko…
Meidokahvila, hovimestarikahvila, koulupoikakahvila? Wanha. Akihabaran kahvilabisnes on jatkuvassa liikkeessä, ja jo aikoinaan ohi mennen mainitsemani Hibari-Tein konsepti on uusin rikka rokassa.
Omeletille ketsupilla kirjoitettu “moe” tosin ei ehkä ole se kaikkein esteettisin kattaus… metsästän edelleen sen paikan nimeä, josta tämä kupponen on peräisin. Ghibli-museon kahvilasta saa parempaa settiä.
Lastenviihde ei ole Suomessa erityisen arvostettu viihteen laji. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan tuotantokustannuksia kauhisteltiin aikoinaan mediassa moneen otteeseen: miten ihmeessä, ja ennen kaikkea miksi, voidaan käyttää näin paljon rahaa lastenelokuvaan?
Tämän näkökannan tiivisti kenties parhaiten Ilta-Sanomien viimekesäisen Plussa-liitteen Tarmo Poussu tuskastuneen päänpudistelevassa lastussaan, jossa hän haarukoi hyvän lastenelokuvan tuntomerkkejä. Ensin hän luettelee palstan verran Disney-kliseitä – hassut comic relief -sivuhahmot, digianimaation (jolla hän tarkoittanee 3d-animaatiota – “jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu”), hetkeksikään taukoamattoman toiminnan (“hidas kohtaus tietää lastenelokuvalle kuolemaa kassaluukulla”) sekä laulut “perheestä, ystävyydestä ja muusta lällystä.” Malliesimerkkinä oli juuri ensi-iltansa saanut Riemukas Robinsonin perhe.
Lastun ohessa oli pieni anekdoottikupla silloin juuri TV:ssä näkyneestä Henkien kätkemästä, joka kuului näin: “Japanilaisen Hayao Miyazakin Oscar-palkittu animaatio olettaa oudosti, että lapset ymmärtäisivät maailmaa yhtä syvällisesti kuin aikuiset.”
Tähän puolihuolimattomaan kommenttiin sisältyy toinen suomalaiseen viihdekulttuuriin sisäänrakennettu ennakko-oletus: “animaatio” tarkoittaa “lastenviihdettä”. Hyvin usein näitä kahta käytetäänkin kuin synonyymeja.
Henkien kätkemä on esitetty Suomen televisiossa useaan otteeseen, viimeksi viime elokuussa. Kaikki sitä käsittelevät TV-lehdet ovat antaneet sille poikkeuksetta erinomaisia arvosanoja – ja yhtä poikkeuksetta luokitelleet sen kuuluvan lajityyppiin nimeltä “animaatio.” Animaation ja lastenelokuvan synonyymius ei ole mikään uusi asia, ja on turha potkia tutkainta vastaan; on yksiselitteistä että lastenviihde on lännessä yleensä animaatiota, ja näin ollen animaatiota pidetään lastenviihteenä. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole juuri sen parempi: ne muutamat amerikkalaiset animaatiot jotka eivät ole lapsille – South Park, Drawn Together, Ren & Stimpy, Simpsonit lukuisine jäljittelijöineen – ovatkin sitten poikkeuksetta satiireja. Itse Valtiaat ja Pasila ovat näin ollen kotimaisessa TV-viihteessä piristävän amerikkalainen tuulahdus, niin kummalliselta kuin sitä tuntuukin sanoa.
Täten Ghibli-elokuvatkin ovat täällä kuitenkin parhaimmillaan “myös aikuisille sopivia lastenleffoja”, eivät niitä koko perheen blockbustereita joita ne Japanissa ovat – Porco Rossosta kirjoittaessaan YLEkin muistaa toitottaa näistä käsityksistään useaan otteeseen, vaikka sitä arvossa pitääkin. Toistaiseksi vain Norppa on viitsinyt mainita, että kyseessä on “enemmänkin aikuiset mielessä” tehty elokuva.
On kuitenkin mukavaa tietää, että on olemassa myös sivistyneemmillä mielipiteillä varustettuja ihmisiä. Jonathan Clements sanoi taannoin, että Miyazaki ei ole animeohjaaja; hän ei tee “japanilaista animaatiota.” Hän on omaa agendaansa toteuttava elokuvaohjaaja, joka nyt vain sattuu tekemään animaatioita. Se on minusta helkkarin osuvasti kiteytetty.
No, lastenelokuvahan siitä on tarkoitus tulla. Pidetään peukkuja sen puolesta, että se tarkoittaa paluuta Totoron kaltaiseen selkeään juonenkuljetukseen…
Kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman kävi hiljattain Japanissa Tähtisumua-romaaninsa elokuva-adaptaation tiimoilla. Siellä ollessaan hän kävi vierailulla Studio Ghiblillä, jonne hän oli saanut kutsun jo aikoja sitten; yllä olevassa kuvassa hän poseeraa Hayao Miyazakin ja Toshio Suzukin välissä. ANN piti asiaa uutisoimisen arvoisena.
Gaimanin yhteydet Ghibliin ulottuvat vuoteen 1999, jolloin hän oli vastuussa Mononoke Himen sovittamisesta englanniksi. Kyseessä on tosiaankin sovitus eikä puhdas käännös; ensimmäinen ajatukseni elokuvaa aikoinaan ensimmäistä kertaa katsoessani oli “kuka hitto nämä dubtitlet on säheltänyt?” Vaikka jotkut kriitikot kritisoivat tätä päätöstä on myönnettävä, että se auttaa Japanin historiaa ja mytologiaa tuntemattomia katsojia ymmärtämään elokuvaa paremmin. Tämä on yksi niitä harvoja positiivisia asioita, joita Ghiblin länsimainen levittäjä Disney elokuvalle soi. (Se toinen oli elokuvan täydellinen leikkaamattomuus. Ghiblillä muistettiin hyvin Nausicaan aikoinaan saama kohtelu, ja Disneyn levitysdiilin sopimisen aikoihin Suzuki lähettikin Disneylle katanan ja viestin “ei leikkauksia.” Miyazaki on myöntänyt tämän todeksi yhdessä harvoista haastatteluistaan – ja kannattaa muistaa, että katanat eivät ole mitään joutavia kapistuksia.)
Gaiman laitettiin vierailemaan myös meidokahvilassa. Koska hänen blogiaan lukevat kaikenlaiset hörhöt hän saikin pian seuraavanlaisen viestin:
Neil, Neil, Neil, Neil! Reading your blog can be so bloodly frustrating! What was your opinion of that Lolita restaurant? What do you, as a father of a young teenage daugther on the threshold of her maidenhood thinks of those young women exploiting the idea of pedophilia?
…Johon hän vastasi näin:
I’m not comfortable enough with the by-roads of Japanese pop culture to be able to say what exactly was going on in that place, but it didn’t seem to be about paedophilia, not in any way I understand the term. It seemed to be about a whole set of cultural cues that I wasn’t really able to read — the clientele were about 60/40 male to female, most of the men were the same age as the girls working there (early 20s), and I got the impression it was much more about the girls getting to exercise their fantasies of being maids, whatever maids were in this context, and the customers of both genders seemed to enjoy playing rock, paper, scissors with them. My opinion was one of, mostly, complete bafflement and bemusement, and I was there because the guide felt that, like the fish market and the Meiji Shrine and the modern art museum, going to one of the maid cafes was one of the unique things about Tokyo.
Mutta samasta syystä hän sai onneksi pian myös hieman valistuneemman viestin asiaa valaisemaan. Puh.
Kirjoitukset (RSS)