Kuulin Taiyoo Matsumoton Tekkon Kinkreetistä (sanaleikki teräsbetonia tarkoittavalla termillä “tekkin konkuriito”) ensimmäisen kerran lukiessani Tähtivaeltaja 1/1998:sta Toni Jerrmanin sarjakuvavuosikatsausta. Vanhemmat Tähtivaeltajat ovat nykypäivänä oivallisia ikkunoita aikakauteensa: aikaan jolloin Jackie Chan ei vielä tehnyt Hollywood-elokuvia, Miyazaki oli vielä lännessä tuntematon suuruus, teattereissa pyörivät Starship Troopers ja Alien IV, X-Files teki vasta tuloaan Suomeen ja uusi, DVD:ksi kutsuttu mediaformaatti uhkasi ns. “aluekoodeineen” alistaa koko Euroopan Britannian sensuurikäytäntöjen alle.
Länsimaisessa mangakulttuurissa ei Tokyopopia edeltävällä ajalla ollut aavistustakaan tulevasta loistosta; suuri osa länsimaisista julkaisuista oli Eros Comixin hentaita, Akihito Yoshitomikin teki vielä Eat-Manin kaltaista trigunscifiä nykyisen yuriscifinsä sijaan, ja halpaa pokkarijulkaisuformaattia kukaan ei ollut tullut vielä ajatelleeksikaan. Matsumoton kaltaisten mangakojen teoksia voisi nykypäivänä olla hyvin vaikeaa saada julkaistuksi lännessä; hänen jälkensä on voimakkaan eurooppalaisvaikutteista ja haiskahtaa vahvasti länsimaiselle undergroundille. Valtavirtamangaan tottuneeseen silmään se siis näyttää suoraan sanoen rumalta.
Viz julkaisi tuohon aikaan paljon laajaskaalaisemmin kuin nykyään Shueishan omistuksessa ollessaan, kun se keskittyy enemmän rahaa jauhaviin teoksiin (ja kokeilupuoli on jäänyt rahasampojensa ohessa mm. Mitsukazu Miharaa ja jatkossa kuulemma vuosien tauon jälkeen myös manhwaa kääntävän Tokyopopin harteille). Vizin ongelma oli tuolloin kuitenkin perinteisyys; esimerkiksi seinenmangaa yritettiin tuoda markkinoille sellaisenaan siinä toivossa että ihmiset sitä ostaisivat, ei niin että oltaisiin aloitettu lapsista ja odotettu lukijakunnan kasvamista kuten nykyään tehdään. Ei ollutkaan mikään ihme, että antologialehti Pulp – jossa Tekkon Kinkreet julkaistiin käännösnimellä Black & White – kohtasi loppunsa parissa vuodessa. Pulpin aika kesti joulukuusta 1997 elokuuhun 2002, ja siinä julkaistiin useita merkittäviä mangoja, joita yhdistää kohdeyleisön – monet sen sarjoista olivat alkujaan ilmestyneet Big Comic Spiritsissä – lisäksi se, ettei niitä löydä enää nykyään juuri mistään. Tekkonin kanssa näin ei onneksi ole, sillä Viz päätti elokuvan siivittämänä julkaista sen viime vuonna uudestaan mukavasti yksissä kansissa.
Tähtivaeltaja näyttäisi itse asiassa olevan ainoa kyseisen mangan koskaan maininnut suomalainen media; tämän lisäksi olen nähnyt sen mainittavan ainoastaan saman lehden numeron 1/2005 manga-artikkelissa, jonka oli kirjoittanut Ari-Matti Sarén. Poikkeuksellisen visuaalisen tyylin omaavien mangakojen töistä kirjoitettaessa näyttäisi kuitenkin aina olevan tapana, että heidän kirjoitustaidoistaan tai teostensa juonista ei juuri puhuta, joten tässäkään jutussa ei teoksesta kerrottu kuin jo mainittu eurooppalaisvaikutteisuus ja se, että se “toimii lapsenomaisen viivan ja voimakkaiden mustien pintojen vuoropuheluna”, ja että se peilaa “urbaania juurettomuutta ja muita sen kaltaisia asioita.”
Kuultuani elokuvaversion (mangahan on siis yksiosainen) olevan tekeillä sivuutin uutisen aluksi epäilevällä olankohautuksella. Mitä pidemmälle työ eteni sitä kiinnostuneemmaksi kuitenkin tulin; animaatiojäljestä vastaisi jumalainen Studio 4°C, musiikin säveltämisestä brittiläinen Plaid ja sen esittämisestä Asian Kung-Fu Generation, ja koko roskan ohjaisi mm. The Animatrixin teossa mukana ollut ja Ghiblin nykyisin käyttämän, CG-animaation kalvoanimaatiolta näyttämään saavan softan takana oleva Michael Arias, tuo animen Marutei Tsurunen. Odotettavissa olisi siis useammalla kuin yhdellä tavalla rajoja rikkova teos, olivat sen muut ansiot sitten minkälaiset tahansa.
Lopputulos ei kuitenkaan pettänyt kenenkään odotuksia (mitä nyt nimi oli supistettu yksiosaiseksi). Elokuva on tyyliltään karu kuin alkuteoksensa mutta teknisesti loistelias; Treasure Townin haalistuneet sateenkaaren värit tuovat mieleen Rintaron Metropolisin, mutta pariakin astetta lämminhenkisempänä. Lukekaa siitä lisää Animation Insiderista – artikkelin keskusteluketjussa Arias vastailee kysymyksiin.
Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).
Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.
Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä “moderni visuaalinen kulttuuri” eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö “Japanin moderni visuaalinen kulttuuri”) ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.
Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden… selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.
Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi – paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.
Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen “käännös”työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea – “ohjelmasta” on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.
Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja – esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten – ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.
Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden – fallospatsaiden ja seksilelujen – kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.
Uusi numero, jälleen uudet tekijät. Meillä tällaiseen vaihteluun tosin ei liity opiskelukiireitä kummempia draamoja.
Eri pääsyyllisten käsialaerot huomaa selvästi – Lischun kontaktit ovat ehkä laajemmat kuin littleicebluen, mutta organisointipuolella hän jää valitettavasti jonkin verran jälkeen. Epätasaisuudessaan uusin numero onkin ehkä jonkin verran fanzinemaisempi kuin edeltäjänsä; jää lukijoiden päätettäväksi, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.
Yleisesti ottaen Petit Alicella menee varsin hyvin. Avustajat eivät ole loppumassa ja talkoohenkeä riittää, koska muita vastaavia julkaisuja ei ole juuri edes englanniksi; La Vie en Rose kompastui omiin jalkoihinsa, ja vaikka Tokyopopin Gotchic & Lolita Bible -lokalisaatio ei kuulopuheiden mukaan yllättäen olekaan yksi suuri Princess Ai -mainos on se silti aiheskaalaltaan Petit Alicea suppeampi. (Itse asiassa juuri lolitan suhteellisen pieni suosio Suomessa muihin jernutyyleihin verrattuna sai aikaan lehden skaalan laventamisen.) Hyvällä onnella saatamme saada pian muutaman jälleenmyyjänkin.
Otakun oli tarkoitus osallistua Tsukiconiin lähinnä vain Petit Alicen avulla, mutta koska Posti onnistui hukkaamaan ensimmäisen lähetyksen ja löytämään sen vasta korvaavan pikarahtilähetyksen lähettämisen jälkeen Helsinkiin päätyi lopulta tuplavahvuus kaikkea. Rahaa paloi nyt turhaan, mutta ainakaan mikään ei tule loppumaan kesken.
Ja Animeconissa kesken loppuneesta Otakusta 3/2006 tosiaan otettiin kuin otettiinkin uusintapainos. Samalla sen aiemmat ulkoasuviat korjattiin, joten tällä kertaa valokuvistakin jopa näkee jotain.
Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain “salaista ekstraa.” Molempien pokkarien ensimmäisetluvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan…
Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan “manga” määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta “manga” on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli “amerimangaa”; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi “OEL”- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli “World Mangaa”, Tokyopopin suussa sittemmin “Global Mangaa.” Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga.
En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin – sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin – mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan “manga” merkitystä ennallaan.
Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti “suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi.” Kaikkiaan ei kamalan vahvaa.
Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä… Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen.
Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi – pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu…
Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva – Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.
Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman “mangan Nobelin”, Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine RoscanHollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita – loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)
Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.
Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessaosassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.
PMG on kehittänyt tiedotustaan – vielä jokin aika sitten uuden sarjan julkistaminen ruhtinaalliset kaksi viikkoa ennen sen kauppoihin ilmestymistä ei olisi tullut kuuloonkaan.
Tällä kertaa kyseessä on Star Wars -manga. Eivät siis ne Dark Horsen vanhemmat elokuvamangat – jotka Jedin paluuta lukuunottamatta ovat ihan laadukkaita, jopa repliikintarkkoja sovituksia – vaan Tokyopopin itse tuottamat itsenäiset tarinat. Tokyopop julkaisi ne aluksi japaniksi vuodenvaihteessa 2005-2006, englanniksi vasta lähes vuosi sen jälkeen. Niiden mainostetaan olevan osa Infinities-universumia, mutta niiden kanonisuusaste on hieman hämärän peitossa.
Kokoelma on jaettu kahteen osaan, joista Star Wars Black julkaistaan syys-lokakuun vaihteessa ja Star Wars Silver marraskuussa. Ne sisältävät edellä mainitut sarjakuvat: Black Perfect Evilin ensimmäisen osan, Tantive IV:n, Evil Eyesin ja Dear Anakinin, Silver Perfect Evilin toisen osan, OH! Jawa Jawan, Phantasmagorian, Vader vs. R2D2 & C3PO:n sekä Dark Jedin.
Tekijät ovat kaikki melko mitäänsanomattomia nevöhööd-nimiä, joista juuri kukaan ei ole tehnyt oikeastaan mitään merkittävää; ainoa poikkeus on Kia Asamiya, mutta häneltäkään ei ole mukana kuin kuvitusta. Piirrostyylit vaihtelevat ehtaan antologiatyyliin, joten lopputulos on mielenkiintoinen sillisalaatti.
Blade of the Immortalin numerossa #130 Dark Horse ilmoitti seuraavan numeron olevan sarjan viimeinen kuukausittain julkaistava numero; sarjaa julkaistaan jatkossa enää vain pokkarimuodossa. Hiroaki Samuran kymmenen vuoden ajan jatkunut Blade of the Immortal oli Yhdysvaltain viimeisiä sarjoja, joita julkaistiin edelleen amerikkalaisessa formaatissa – eli luku kerrallaan sarjakuvalehtinä. (Viimeinen, jos Witchbladea ja Sabrina, the Teenage Witchiä ei lasketa. Moni ei niin tee.)
Rapakon tällä puolella suurin osa nuoremmista harrastajista ei todennäköisesti ole koskaan edes kuullut tällaisesta julkaisutavasta. Muinaisilla 80- ja 90-luvuilla se oli kuitenkin manganjulkaisun standardi: sarjakuvan ei arveltu menevän kaupaksi, jos se julkaistaisiin heti aluksi “kalliissa” pokkarimuodossa. Tämän julkaisutavan esitteli Yhdysvaltain markkinoille Eros Comixin ja Dark Horsen kautta mangaa julkaisseen Studio Proteuksen perustaja Toren Smith, joka uskoi viimeiseen asti omiin konservatiivisiin mielipiteisiinsä. Hän ei uskonut esimerkiksi shoujon tai manganpiirto-oppaiden suosioon, ja ennusti Yhdysvaltain markkinoiden romahtavan jos niille tungettaisiin enemmän mangaa kuin mitä niillä sillä hetkellä oli (runsaat satakunta sarjaa).
Myös Blade of the Immortal oli Studio Proteuksen heiniä. Koska Samura oli kuitenkin pyytänyt ettei hänen teostaan flipattaisi, Smith leikkautti jokaisen sivun ruudut erilleen ja kasautti ne uudelleen vasemmalta oikealle luettavaan järjestykseen – puhekuplien lukujärjestyksen kammottavasti sekoittava tapa, jota myös Jalava käytti julkaistessaan Hiroshiman pojan ensimmäisen osan vuonna 1985.
Vuonna 1997 Yhdysvaltain sarjakuvakentälle saapui Stuart Levyn luotsaama Mixx Entertainment. Aluksi se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen kustantamo: se julkaisi mangaa ensin lehtimuodossa – ei tosin omina lehtinään, vaan MixxZine-antologiassa – ja vasta myöhemmin pokkareina, olkoonkin että MixxZine ja sen myöhempi sisarjulkaisu Smile olivat selkeästi massoille eivätkä sarjakuvaharrastajille suunnattuja. Vuonna 1998 Mixx esitteli markkinoille “Pocket Mangan” – pienikokoiset, vain kahdentoista dollarin hintaiset pokkarit (tuohon aikaan normaalista graphic novelista, niistä joita nykyään sanotaan “vanhoiksi painoksiksi”, sai pulittaa usein jopa 17 dollaria eli 120 markkaa; nykyrahassa 21 euroa). Seuraavana vuonna MixxZine uudelleennimettiin Tokyopopiksi, josta tuli hyvin pian myös koko firman nimi. Ja kun Tokyopop alkoi lopulta julkaista mangaa ilman lehtijulkaisua suoraan pokkarimuodossa, Smith povasi tällaiselle nopeaa loppua.
Muut kustantamot seurasivat kuitenkin esimerkkiä, ja ennen pitkää lehtijulkaisuista luovuttiin yhdellä jos toisellakin taholla. Myös Dark Horse lakkautti Super Manga Blast -antologiansa, mutta kustantaja Mike Richardsonin omistautuneisuuden takia Blade of the Immortal jatkoi entisellään – vaikka möikin vuodesta toiseen vain muuttumattomat 4400 kappaletta.
Vuonna 2002 Tokyopop lopulta räjäytti pankin ottamalla käyttöön “100% Authentic Manga” -käytäntönsä ja alkamalla julkaista mangaa flippaamattomana (alkujaan ilmeisesti Shueishan painostuksesta). Tälle käytännölle Smith ja monet muut tuhahtelivat – eiväthän he olleet vaivautuneet edes kääntämään ääniefektejä; miten kukaan voisi haluta lukea sitä? Viz ja muut kustantamot joutuivat kuitenkin seuraamaan esimerkkiä ainakin julkaisukoon suhteen, koska jo muutenkin puolet halvemmilla ja nyt myös moninkertaisesti nopeatahtisemmilla julkaisuillaan Tokyopop olisi muuten savustanut ne helposti markkinoilta. Tämä oli käytännössä lehtijulkaisemisen viimeinen kuolinisku; kukaan ei halunnut enää maksaa kolmea dollaria 32 sivusta, kun kahdellatoista saattoi saada yli 180 – puhumattakaan siitä, että pokkareita oli huomattavasti mukavampi kerätä kuin lehtiä.
“Mangavallankumous” alkoi, ja Yhdysvaltain mangakulttuuri muuttui. Manga siirtyi nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä kirjakauppojen sarjisosastoille, ja miljoonat uudet manga- ja animeharrastajat tulvivat coneihin. Tytöt alkoivat taas lukea sarjakuvia. Kokonainen uusi sukupolvi sai oman punk-ilmiönsä; jotain, joka oli heidän omaansa ja josta vanhemmat eivät tajunneet mitään. Dark Horse osti Studio Proteuksen vuonna 2004; Smith tekee edelleen töitä Dark Horselle, mutta ei ole ollut julkisuudessa aikoihin.
Kun ostatte seuraavan kerran mangapokkarin maamme sarjakuvaliikkeiden niitä notkuvilta hyllyiltä, muistakaa ketä teidän on siitä kiittäminen. Ilman ennakkoluulotonta täyshörhö Stuart Levyä olisi huomattavasti todennäköisempää, ettei englanninkielinen mangankustantaminen olisi koskaan edennyt juuri Oh! My Goddessia ja muuta massaseineniä pidemmälle.
Antti-setä paljasti jokunen päivä sitten Sangatsun blogissa, että kustantamon seuraava shoujomanga paljastetaan viimeistään kolmannen Dream Kissin loppusivuilla. Bookplus on kuitenkin armoton: se näyttäisi olevan nimeltään Horoskooppimysteerit. Neliosaisuus ja Natsumi Andon mainitseminen tekijäksi paljastavat nimen takaa mangan nimeltä Juunikyuu de Tsukamaete, joka tunnetaan lännessä paremmin Tokyopopin käännösnimellä Zodiac P.I.
Sarja ei ole mitenkään ihmeellinen; se on Nakayoshissa julkaistu perustaikatyttösähellys, josta ei rasittavuutta puutu. Uutta ja erikoista siinä on lähinnä sen omaperäinen horoskooppi-idea, mutta siitäkään ei onnistuta kovin paljoa repimään. Sarjassa esiintyvä väkivalta tuskin kohottaa kulmakarvoja, mutta sen sijaan voisin hieman nyrpistellä päähenkilön tavalle joutua tuon tuostakin fiksun lapsuudenystäväpojan pelastamaksi. Kohdeyleisöön tämä kuitenkin uponnee mukisematta, jälleen kerran – toivottavasti vain kansi on lähempänä alkuperäistä kuin Tokyopopin versiota.
Sen sijaan pitäisin mielenkiintoisempana samassa blogikirjoituksessa mainittua “tämän vuoden merkittävintä uutista manga-alalla”, joka myöskin tullaan julkistamaan Dream Kiss kolmosen aikoihin. Spekuloinnit jylläävät valloillaan, mutta Death Note se ei kuulemma ainakaan vielä ole. Tiedä häntä sitten…
On pötypuhetta väittää, että Pauna Media Group muka olisi asiakaspalautetta kuuntelematon, korkealla ylhäisessä yksinäisyydessään kököttävä ja julkaisujensa laadusta välittämätön firma! Osoituksena tästä kustantamon sivuilta löytyy nykyään myös UKK-osio, josta löytyvät vastaukset mm. seuraaviin kysymyksiin:
Miksi kirjojen äänitehosteita tai kuvia ei ole käännetty?
Myös tämä on sopimusasia. Kirjojen oikeuksia hallinnoiva taho edellyttää, että kuvien äänitehosteet jätetään alkuperäisasuunsa. Tämä koskee japaninkielisiä, koreankielisiä sekä englanninkielisiä teoksia. Joissakin tapauksissa olemme lisänneet suomenkielisen tekstin sen sivun alalaitaan, missä alkuperäinen teksti on. Sen lisäksi kaikki taiteilijoiden käsinkirjoitetut sivut on jätetty alkuperäisasuunsa tekijän tarkoittaman henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttämiseksi. Meidän mielestämme on todennäköistä, että lukijamme osaavat ne muutamat sanat englantia, mitä kyseisten viestien lukeminen edellyttää.
Mitä on pseudomanga?
Pseudomangaksi tai OEL-mangaksi kutsutaan kaikkea Japanin ulkopuolella tehtyä mangatyylistä sarjakuvaa (korelainen sarjakuva on manhwaa, kiinalainen manhuaa). Sanaa viljelevät pääasiallisesti itseään muita hienompina pitävät sarjakuvaharrastajat, ja sen käytön tavoitteena on pyrkiä nostamaan omaa itsetuntoa helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä muita harrastajia tai heidän mielenkiintonsa kohteita. Meidän mielestämme hyviä mangakirjoja tehdään myös Japanin ulkopuolella. Puritaanit voivat halutessaan korvata yleisterminä käyttämämme sanan “manga” sanalla “mangatyylinen”.
Onko manga liian suosittua?
Ei ole. Itsensä mangakonkareiksi tuntevat puhuvat toisinaan “markettimangasta” – eli siis paheksuvat sitä, että mangakirjoja on myynnissä Lehtipisteissä – toisin kuin “vanhaan hyvään” aikaan, jolloin kirjoja oli vaikea saada ja harrastajapiirit näin pienet ja sisäänlämpiävät. He ovat usein väsyneitä vanhoja setiä.
Miksi joku asia on käännetty näin eikä noin?
Koska se on alkuperäisessä teoksessa ollut niin, ja käännös on uskollinen sille. Kannattaa huomata, että vaikka omasta mielestä jostain virkkeestä voisi saada sujuvamman sanomalla se jotenkin toisin, se ei silloin olisi sellainen, mitä kirjan tekijä on alun perin tarkoittanut. Lause tai virke voi myös olla populaarikulttuurinen viittaus johonkin sanontaan, jonka muistettavuus tai huvittavuus perustuu normaalista poikkeavaan kielenkäyttöön. Myös kirjassa esiintyvien nuorten kieli ja kielenkäyttö voi avautua vaikeasti, jos oma nuoruus on jäänyt jo taakse.
(Ylimääräiset lihavoinnit Laurelin.)
Tällaista upeaa röykkiötä logiikkavirheitä ja kehäargumentteja näkee virallisissa yhteyksissä nykyään enää harvoin! Annetaanpa Paunalle siitä hyvästä aplodit ja aletaan perata tätä kampelakasaa; kohta kerrallaan, koska se sen ansaitsee.
Pikainen vilkaisu Punaisen jättiläisen Princess Aihin ja Egmontin The Dreamingiin paljastaa, että toisin kuin PMG väittää Tokyopop vaikuttaa hyvinkin sallivan grafiikanmuokkauksen (eli “kuvien kääntämisen”). PJ onkin tehnyt tätä esimerkillisesti – olkoonkin että Princess Ainkin luettavuutta olisivat eittämättä parantaneet käännetyt ääniefektit, jotka eivät sitä paitsi ole läheskään niin kiinteä osa kuvitusta kuin Tokyopop haluaa uskotella. Ja toisena alkuperäisistä kustantajista Tokyopop olisi varmasti halutessaan voinut lähettää täkäläisille julkaisijoille myös ääniefektittömät sivupohjat… Miinusta sinulle, DJ Stuart Levy.
Pointti lukijoiden englannin osaamisesta on toki hyvä, mutta se ei kelpaa syyksi silloin kun kyseessä on teoksen käännösratkaisujen johdonmukaisuus ja käännöksen harmonisuus. “Henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttäminen” on myös aika hutera perustelu – etenkin kun niistä käsinkirjoitetuista sivuista ei saa juuri mitään selvää.
Pauna Median mielestä myös asiakkaiden solvaaminen on selvästi hyvä markkinointiratkaisu. Tämä on kiehtova yksityiskohta, sillä vaikka Suomen muutkin mangakustantajat ovat harrastajien kanssa eri mieltä siitä miten sana “manga” tulisi määritellä eivät ne kuitenkaan ole turvautuneet heidän haukkumisekseen “itseään muita hienompina pitäviksi” ja “väsyneiksi vanhoiksi sediksi”. Esimerkiksi Egmontin taktiikka on käydä asiasta avointa dialogia – mikä Pauna Medialle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuva ajatus.
Tuntuisi uskottavalta olettaa, että Pauna Media kaikista Suomen itäaasialaissarjakuvaa ja vastaavaa julkaisevien kustantajien joukossa on saanut lyhyen olemassaolonsa aikana niistä kaikkein eniten negatiivista palautetta. Sinällään ärsyyntyminen on ymmärrettävää – etenkin jos suuri osa valituksesta on ollut “miks te julkasette vaan jotain pseudopaskaa” -tyylistä – mutta se ei tee asiakkaiden solvaamisesta sen parempaa ratkaisua. Pseudomanga on kuitenkin terminä täysin vakiintunut ilmaus, ja tällaiset epätoivoiset yritykset saada nuoret lukijat väheksymään sen käyttöä ja käyttäjiä on lähinnä säälittävää.
Markettimanga-sanan väheksyminen on samaten varsin arveluttavaa toimintaa. Minusta se sopii hyvin kuvaamaan suomalaista tilannetta, jossa manga on hyvin selkeästi jakautunut kahteen luokkaan: kirjakaupoissa ja sarjakuvaliikkeissä myytävään mangaan ja markettimangaan. Kannattaa huomata, että kyseessä on maailmanlaajuisesti varsin harvinainen ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa manga tavoittaa ostajansa lähes sataprosenttisesti kirjakauppojen kautta; nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä löytää vain pikkukustantamojen julkaisuja, lehtihyllyiltä taas lähinnä vain Shonen Jumpin.
Upeimman argumentointivirheen tarjoaa kuitenkin viimeinen kappale. On suorastaan hilpeää, että Pauna Media tunnustaa suomennostensa olevan tönkköjä, mutta ei siltikään suostu myöntämään parantamiseen olevan aihetta. Ja sanantarkan käännöksen preferoiminen kielen sujuvuuden kustannuksella on mielipide, jota on yleensä kuultu lähinnä fanikääntäjien suusta…
Mistä tulikin mieleeni, että käytännössä ainoat kehut Pauna Median käännöksille on tullut niiltä kunnolla omaa äidinkieltään osaamattomilta pikkuisilta, jotka valittavat tulikivenkatkuisesti kun mangan X suomennos ei ole sanantarkka englanninkielisen version kanssa.
Loppukaneettina on pakko todeta, että en ole kuullut PMG:n Anssi Puolamäen käännöksissään viljelemien pökkelöanglismien kaltaisia hirviöitä ikinä puhutussa kielessä – saati sitten vitsikkäissä tai popkulttuuriviitteisissä yhteyksissä. “Meidän tulisi suorittaa kotisivujemme linkkien vaihto!”
Onko PMG tekemässä itsestään Suomen vastinetta 4Kidsille, tuolle Yhdysvaltain legendaarisimmalle animenjulkaisijalle? Se tullaan näkemään jatkossa! Kustantajien välisen kilpailun ei kuitenkaan voi väittää sen julkaisujen myötä ainakaan kiristyvän, vaikka yllä lainatussa tekstissä Japanista peräisin olevia teoksia jo lupaillaankin…
Blade of the Immortalin numerossa 
Antti-setä paljasti jokunen päivä sitten Sangatsun blogissa, että kustantamon seuraava shoujomanga paljastetaan viimeistään kolmannen Dream Kissin loppusivuilla. 
Kirjoitukset (RSS)
