Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa – ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:

Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai – luoja varjelkoon – teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska “the original proposal for “The Complete Manga Guide” was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime’s Ugly Little Brother.” Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.

Avainsanat: Aqua, Cardcaptor Sakura, Cromartie High School, Death Note, Del Rey, Gundam, Jason Thompson, Lone Wolf and Cub, Maison Ikkoku, One Piece, Patrick Macias, Paul Gravett, Phoenix, The Comics Journal, The Rose of Versailles, Tuulen laakson Nausicaa, Viz

Blade of the Immortalin numerossa #130 Dark Horse ilmoitti seuraavan numeron olevan sarjan viimeinen kuukausittain julkaistava numero; sarjaa julkaistaan jatkossa enää vain pokkarimuodossa. Hiroaki Samuran kymmenen vuoden ajan jatkunut Blade of the Immortal oli Yhdysvaltain viimeisiä sarjoja, joita julkaistiin edelleen amerikkalaisessa formaatissa – eli luku kerrallaan sarjakuvalehtinä. (Viimeinen, jos Witchbladea ja Sabrina, the Teenage Witchiä ei lasketa. Moni ei niin tee.)

Rapakon tällä puolella suurin osa nuoremmista harrastajista ei todennäköisesti ole koskaan edes kuullut tällaisesta julkaisutavasta. Muinaisilla 80- ja 90-luvuilla se oli kuitenkin manganjulkaisun standardi: sarjakuvan ei arveltu menevän kaupaksi, jos se julkaistaisiin heti aluksi “kalliissa” pokkarimuodossa. Tämän julkaisutavan esitteli Yhdysvaltain markkinoille Eros Comixin ja Dark Horsen kautta mangaa julkaisseen Studio Proteuksen perustaja Toren Smith, joka uskoi viimeiseen asti omiin konservatiivisiin mielipiteisiinsä. Hän ei uskonut esimerkiksi shoujon tai manganpiirto-oppaiden suosioon, ja ennusti Yhdysvaltain markkinoiden romahtavan jos niille tungettaisiin enemmän mangaa kuin mitä niillä sillä hetkellä oli (runsaat satakunta sarjaa).

Myös Blade of the Immortal oli Studio Proteuksen heiniä. Koska Samura oli kuitenkin pyytänyt ettei hänen teostaan flipattaisi, Smith leikkautti jokaisen sivun ruudut erilleen ja kasautti ne uudelleen vasemmalta oikealle luettavaan järjestykseen – puhekuplien lukujärjestyksen kammottavasti sekoittava tapa, jota myös Jalava käytti julkaistessaan Hiroshiman pojan ensimmäisen osan vuonna 1985.

Vuonna 1997 Yhdysvaltain sarjakuvakentälle saapui Stuart Levyn luotsaama Mixx Entertainment. Aluksi se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen kustantamo: se julkaisi mangaa ensin lehtimuodossa – ei tosin omina lehtinään, vaan MixxZine-antologiassa – ja vasta myöhemmin pokkareina, olkoonkin että MixxZine ja sen myöhempi sisarjulkaisu Smile olivat selkeästi massoille eivätkä sarjakuvaharrastajille suunnattuja. Vuonna 1998 Mixx esitteli markkinoille “Pocket Mangan” – pienikokoiset, vain kahdentoista dollarin hintaiset pokkarit (tuohon aikaan normaalista graphic novelista, niistä joita nykyään sanotaan “vanhoiksi painoksiksi”, sai pulittaa usein jopa 17 dollaria eli 120 markkaa; nykyrahassa 21 euroa). Seuraavana vuonna MixxZine uudelleennimettiin Tokyopopiksi, josta tuli hyvin pian myös koko firman nimi. Ja kun Tokyopop alkoi lopulta julkaista mangaa ilman lehtijulkaisua suoraan pokkarimuodossa, Smith povasi tällaiselle nopeaa loppua.

Muut kustantamot seurasivat kuitenkin esimerkkiä, ja ennen pitkää lehtijulkaisuista luovuttiin yhdellä jos toisellakin taholla. Myös Dark Horse lakkautti Super Manga Blast -antologiansa, mutta kustantaja Mike Richardsonin omistautuneisuuden takia Blade of the Immortal jatkoi entisellään – vaikka möikin vuodesta toiseen vain muuttumattomat 4400 kappaletta.

Vuonna 2002 Tokyopop lopulta räjäytti pankin ottamalla käyttöön “100% Authentic Manga” -käytäntönsä ja alkamalla julkaista mangaa flippaamattomana (alkujaan ilmeisesti Shueishan painostuksesta). Tälle käytännölle Smith ja monet muut tuhahtelivat – eiväthän he olleet vaivautuneet edes kääntämään ääniefektejä; miten kukaan voisi haluta lukea sitä? Viz ja muut kustantamot joutuivat kuitenkin seuraamaan esimerkkiä ainakin julkaisukoon suhteen, koska jo muutenkin puolet halvemmilla ja nyt myös moninkertaisesti nopeatahtisemmilla julkaisuillaan Tokyopop olisi muuten savustanut ne helposti markkinoilta. Tämä oli käytännössä lehtijulkaisemisen viimeinen kuolinisku; kukaan ei halunnut enää maksaa kolmea dollaria 32 sivusta, kun kahdellatoista saattoi saada yli 180 – puhumattakaan siitä, että pokkareita oli huomattavasti mukavampi kerätä kuin lehtiä.

“Mangavallankumous” alkoi, ja Yhdysvaltain mangakulttuuri muuttui. Manga siirtyi nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä kirjakauppojen sarjisosastoille, ja miljoonat uudet manga- ja animeharrastajat tulvivat coneihin. Tytöt alkoivat taas lukea sarjakuvia. Kokonainen uusi sukupolvi sai oman punk-ilmiönsä; jotain, joka oli heidän omaansa ja josta vanhemmat eivät tajunneet mitään. Dark Horse osti Studio Proteuksen vuonna 2004; Smith tekee edelleen töitä Dark Horselle, mutta ei ole ollut julkisuudessa aikoihin.

Kun ostatte seuraavan kerran mangapokkarin maamme sarjakuvaliikkeiden niitä notkuvilta hyllyiltä, muistakaa ketä teidän on siitä kiittäminen. Ilman ennakkoluulotonta täyshörhö Stuart Levyä olisi huomattavasti todennäköisempää, ettei englanninkielinen mangankustantaminen olisi koskaan edennyt juuri Oh! My Goddessia ja muuta massaseineniä pidemmälle.

Avainsanat: Blade of the Immortal, Dark Horse, Eros Comix, Hiroaki Samura, Hiroshiman poika, Jalava, Oh! My Goddess, Shueisha, Stuart Levy, Tokyopop, Viz

Ranskalainen sarjakuvasivusto Du9 haastattelee Junko Mizunoa, ja hyvin sen tekeekin – kyseessä on kenties jopa laajin ja asiapitoisin Mizunon haastattelu jonka olen lukenut. Mizuno on eräs Japanin mielenkiintoisimmista undergroundmangakoista, eikä vähiten siksi että hän on lännessä tunnetumpi kuin kotimaassaan. Tämä johtunee siitä, että hänen psykedeelisväritteiset työnsä istuvat paremmin Euroopassa vallalla olevaan käsitykseen sarjakuvasta “taiteena” kuin Japanin käsitykseen sarjakuvasta “viihteenä”. Kulunutta “Tehotytöt hapoissa” -vertausta on toisteltu hänen tyylistään puhuttaessa kyllästymiseen asti jo viimeiset kymmenen vuotta, joten ei siitä sen enempää.

Mizuno on yhtä paljon kuvittaja ja designer kuin mangaka, ja vaikka hänen tyylissään näkyvätkin perinteisen shoujomangan vaikutteet ei sitä sanoisi shoujoksi hullukaan. Siitä huolimatta moni tekee näin edelleen välittämättä tippaakaan siitä, että “shoujo” ei ole edes genre vaan vain löyhä kohderyhmäluokittelu – ja Mizunon töistä yksikään ei ole ilmestynyt missään tytöille suunnattua nähneessäkään. (Genreluokittelu voisikin tosiaan olla paikallaan myös länsimaisen manganjulkaisemisen suhteen. Niinhän Japanissakin tehdään.)

Pure Trance
Julkaisemisen suhteen hän on muutenkin päätynyt varsin erikoisiin ympyröihin; esimerkiksi hänen ensimmäinen pitempi työnsä Pure Trance ilmestyi samannimisen cd-albumisarjan oheisvihkoina, hänen läpimurtotyönsä lännessä olleet Cinderalla, Hansel & Gretel ja Princess Mermaid taas suoraan tankouboneina ja alkujaankin väreissä. Jälkimmäisten työmäärä oli avustajatta työskentelevälle Mizunolle valtava – minkä lisäksi Cinderallan värityksestä vastanneen designerin visio ei vastannut alkuunkaan hänen omaansa.

Vizin englanninkielisiä versioita varten Mizuno väritti Cinderallan uusiksi samanlaisiin pehmeisiin pastellisävyihin kuin kaksi jälkimmäistäkin teostaan, ja hän myös valitsi julkaisujen huokoisen paperilaadun ja hoiti töiden flippauksen sekä ääniefektien korvaamisen itse. Tämän lisäksi hän teki uskomattomalla pieteetillä myös muita graafisia muutoksia jotta sarjakuvat näyttäisivät paremmalta käännettyinä – tähän tapaan:

Hansel & Gretel
Paul Gravettilla on sivuillaan varsin kattava, haastattelupätkin varustettu Mizunon esittely, ja myös YouTubesta löytyy hänen haastattelunsa (jossa hän pääsee esittelemään kunnioitettavaa popkrääsäkokoelmaansa). Suomeksi taas Mizunosta on kirjoitettu Sarjainfossa 1/2005, Mangan mestareissa sekä tietysti Gravettin loistavassa teoksessa Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Toivon mukaan ehdin myös itse arvostella hänen teoksensa jossain välissä, sillä ne ovat paitsi graafisesti myös kerronnallisesti todella omaperäistä kamaa – yksityiskohta, jota kovinkaan usein ei muisteta mainita. On sääli, että hänen teostensa saatavuusaste Helsingin ulkopuolella on varsin huono.

Avainsanat: Junko Mizuno, Paul Gravett, Sarjainfo, Viz