Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan – joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.
Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.
Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.
Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä – Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.
Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan – ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.
Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi
vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon…
Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.
Näin syyskauden ollessa alkamassa voisin kertoa teille eräästä lempimangastani, jonka animesovituksen ensimmäisen jakso esitettiin eilen. Kyseinen sarja on Takashi Ikedan Sasameki Koto, joka ilmestyy Media Factoryn Comic Alivessa.
Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon.
Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin – tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.
Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai – kuten Moetanin tapauksessa – joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä “DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton” -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.
Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?
Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).
Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.
Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä “moderni visuaalinen kulttuuri” eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö “Japanin moderni visuaalinen kulttuuri”) ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.
Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden… selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.
Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi – paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.
Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen “käännös”työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea – “ohjelmasta” on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.
Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja – esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten – ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.
Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden – fallospatsaiden ja seksilelujen – kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.
Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi – mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella… olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.
Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä… toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.
Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.
Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, “Klassikko”-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.
Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.
Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon… Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.
Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on “ihan kiva” -tasoista sellaista…
Kirjoitukset (RSS)