Petteri Uusitalo

Kuvat: Tuija Laine

Tähdistä sinä olet tullut

He kulkivat pitkin taivaita.

Tapanani oli katsella heitä ikkunastani. Se oli leveä sellainen, ja siitä avautui esteetön näköala taivaalle. Pystyin näkemään Myrskyn aaltoilevan, valkoisen pilvimassan ja taivaan tahrattoman sinisen kupolin, jota vasten niin linnut kuin kurdutkin erottuivat selvästi kuin roska vesimaljassa.

Koska huoneeni oli osittain kellujan reunan ulkopuolella, minusta tuntui toisinaan siltä kuin se olisi leijunut yksinään taivaalla. Jos oviverho oli suljettuna, ainoa vihje asioiden oikeasta laidasta oli pari ikkunanreunalta pilkottavaa lehvää.

Tyynellä säällä saatoin joskus kuulla kurdujen urinan niiden kiertäessä kellujaa ratsastajat selässään. Joku oli joskus sanonut, että villikurdut olivat koko taivaan vapaimpia olentoja, mutta minä tiesin paremmin. Kuinka mikään, jonka täytyi kerran vuodessa palata kellujan pinnalle pesimään, olisi voinut olla läpeensä vapaa?

Minusta vapauden ilmentymä olivat kellujat itse. Niitä ei kukaan määräillyt, ja ne purjehtivat koko ikänsä sinisellä taivaalla tuikkivien tähtien ja Myrskyn välissä hitaan arvokkaasti, minkään estämättä tai kahlitsematta. Isoäiti oli samaa mieltä kanssani.

Ratsastajat katosivat näköpiiristäni, ja kurotin pääni ulos ikkunasta jatkaakseni heidän katseluaan. Katselin kurdujen puikkelehdintaa kellujan parinkymmenen metrin pituisten oksien välissä. Niiden nahkasiivet läiskyvät, ja saatoin nähdä ratsastajien hienovaraiset ohjausliikkeet, suitsien kiskaisut ja kantapäiden painamiset kylkiin. Saja oli tietysti muiden mukana.

Uneksin lentämisestä.

***

Kellujamme oli vielä elinkaarensa ensimmäisellä kolmanneksella ja oli suunnilleen kuuden hehtaarin laajuinen.

Muuttaessamme sinne olin vielä niin pieni, etten muista tapahtumasta paljon mitään. Veljeni – jotka siihen aikaan olivat vielä itsekin liian pieniä ratsastamaan itse – ovat kuitenkin kertoneet siitä kaiken minkä muistavat: hätääntyneen hälinän, rakennusten purkamisen, tavaroiden lastaamisen kiireessä kurdujen selkään. Oli ollut talvi, ja muistan kylmän viiman pyyhkineen poskeani kiireessä kääräistyn huovan raosta.

Kuvittelen yhä mielessäni siemeniään luonnottomaan vuodenaikaan pöllyttävän kellujan, joka kallistuneena vajoaa majesteettisen hitaasti kohti Myrskyä, kunnes katoaa kokonaan näkyvistä kiemurtelevien pilvenlonkien taakse. Olen kuitenkin sittemmin tullut siihen tulokseen, että tämä mielikuva on lähes varmasti veljieni kertomusten synnyttämä.

Se oli ollut elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tein matkaa kurdun selässä.

***

Kellujallamme asui kolmekymmentäkaksi ihmistä. Sen kaikki rakennukset olivat pieniä ja lähinnä puisia; kelluja kun oli vielä niin nuori, ettei kasvattanut korallia. Suurin rakennus oli luonnollisesti lehdon ympäröimä ja lähellä kellujan korkeinta kohtaa sijaitseva Feeniksin temppeli, koska sen oli vedettävä seiniensä sisään kellujan kaikki asukkaat. Se ei kuitenkaan koskenut minua, sillä minun ei ollut tarvinnut osallistua messuihin enää vuosiin – ei sen jälkeen, kun isoäiti oli ärähtänyt papille tämän saavan kantaa minut siitä eteenpäin itse, jos välttämättä halusi minut paikalle joka päivä.

Tunsin pitkään oloni kaikkein yksinäisimmäksi silloin, kun istuskelin yksinäni talomme edessä olevalla penkillä lisäilemässä kuivunutta lantaa nuotioon. Tuntui pohjattoman tylsältä kuunnella papin rinnettä alas kantautuvaa yksitoikkoista messuamista. Rukoushiljaisuuksien aikana minulla oli runsaasti aikaa pohtia asioita.

”Aikojen alussa Feeniks toi esi-isät tähdistä kultaisilla siivillään. Hän muovasi heidän ruumiinsa Myrskystä, mutta heidän sielunsa ovat alun perin tähtien valosta tehdyt. Koska ihmisillä ei ollut siipiä kuten kurduilla, hän antoi heille kellujat kodeiksi ja toimeentuloksi. Muistakaamme suurta Feeniksiä ja kiittäkäämme häntä rukouksella…”

***

Puhuin ajatuksistani Sajalle silloin tällöin. Hän oli hyvä kuuntelija: hän puuhaili näennäisesti omiaan puhuessani, mutta keskeytti liikkeensä ja nyökkäili sopivissa väleissä, ja odotti että olin varmasti lopettanut ennen kuin esitti oman kantansa asioista. Minulla oli tapana kysellä häneltä usein asioista, joihin en itse pystynyt etsimään vastauksia.

”Äläkä edes yrittää esittää ettet tiedä”, sanoin. ”Sinä olet tehnyt niin, muistan kyllä.”

”Kaikki pojat ovat”, hän vastasi.

”Isäsi läksytti sinua siitä aika lailla, eikös?”

Virnistin. Saja oli kääntynyt puolittain poispäin ja näytti keskittyneen taivastuskeihäänsä varren vuolemiseen, mutta näin hänen poskiensa punoittavan. Hän murahti jotain, mutta jatkoin painostavaa hiljaisuutta kunnes hän sai siitä tarpeekseen.

”No… tietysti on ensin valkoinen, kuohuva kerros, mutta sitten tulee pimeämpää, kun se peittää auringon. Siinä vaiheessa ei enää edes välttämättä tiedä, mikä suunta on alas ja mikä ylös. Sitten alkaa kuulua jyrinää ja räsähtelyä, ja joku kuulemma oli päässyt niin syvälle että oli nähnyt välähtelyäkin…”

”Entä sen jälkeen?”

”En tiedä. Kurdut eivät suostu lentämään alemmas.”

”Entä jos ei käyttäisikään kurdua? Jos vaikka laskeutuisi köyden varassa…”

”Niin pitkää köyttä ei ole olemassakaan. Ja vaikka sellaisen tekisikin, se ei kestäisi omaa painoaan.”

”No ei sitten.” Palasin alkuperäiseen aiheeseen. ”Kuule… et olisi sattunut näkemään siellä myrskylintua?”

Saji oli vähällä viiltää peukalonsa irti heittoni takia. ”En olisi huomannut vaikka sellainen olisi lentänyt naaman editse”, hän mumisi haavaansa imien. ”Siellä on säkkipimeää, usko nyt.”

Jatkoimme keskustelua muista aiheista.

***

Olin joskus yrittänyt kysyä myrskylinnuista vanhemmiltani, mutta tulos oli aina ollut sama: hätäinen änkytys ja nopea huoneesta poistuminen. Sen ainoan kerran kun kysyin niistä isoäidiltä, hän muuttui korallinvalkoiseksi ja yritti saada äidin passittamaan minut nukkumaan ilman illallista. Sen jälkeen olen yrittänyt olla edes mainitsematta sanoja ”myrsky” ja ”lintu” samassa lauseessa hänen läsnäollessaan.

Erään kerran jonkun aikaa kellujallamme viivähtänyt matkamies kuitenkin kertoi meille nuorille ilolla juttujaan. Hän kertoi kaukana päävirtausten reitiltä olevista kääpiökellujista, jotka kantoivat hädin tuskin yhden miehen ja kurdun vajoamatta. Niiden lähistöllä elävät nelisiipiset hopealinnut eivät voineet pesiä kellujilla, joten urokset kantoivat puolisoidensa munimia munia selkäpoimussaan niiden kuoriutumiseen asti.

Vielä kauempana hän kertoi nähneensä paljon tavallista suurempia jättiläiskellujia, joilla eli siivettömiä ja jopa ihmisen kokoiseksi kasvavia eläimiä. Niillä main hän kertoi nähneensä myös terävähampaisia petokurduja, jotka metsästivät lentovalaita parvina. Eräällä kaukaisella kellujalla hän oli kuullut tarinoita outoa kieltä puhuvista kauppiaista, joilla oli tapana purjehtia kerran vuodessa lentovalaiden kaasurakkojen varassa leijuvilla veneillä kauempaa kuin yksikään kurdu jaksoi lentää.

Hänen mieleenpainuvin tarinansa koski kuitenkin hänen kerran näkemäänsä myrskylintuparvea. Hän kertoi niiden nousemisen niin ylös saaneen Myrskyn sisällä raivoavan ukkosen ja välähdykset nousemaan perässään sen pintaan asti. Hän kertoi lintujen hehkuvista silmistä ja pahaenteisen mustista silueteista Myrskyn sisältä kummunneita välähdyksiä vasten, ja siitä kuinka ne olivat melkein olleet vähällä lähteä jahtaamaan hänen kurduaan.

Mieleeni kohosi jälleen kuvia, ja jonkin ajan kuluttua olisin jo melkein voinut kuvitella nähneeni nuo pelottavat ilmestykset omin silmin. Mielikuvitus tuntui toisinaan olevan ainoa mainitsemisen arvoinen kykyni.

Kukaan ei tiedä mitä lentovalaat tekevät talvisin, syksyisin ja keväisin, eikä sitä missä päin ääretöntä taivasta ne uivat silloin. Sen sijaan kaikki tietävät, että kesäisin ne ilmestyvät suurten virtausten alueelle: jotkut yksin, jotkut kaksin tai kolmisin, naaraat poikastensa kanssa. Ne heiluttavat valtavia pyrstöjään laiskasti, kuin hidastettuina, ja joskus jopa kääntävät valtavat vatsansa sineä kohti ja antautuvat tuulen vietäviksi. Ne seuraavat virtauksia etsien siipikukkia, myrskynpartaa ja muita leijuvia kasveja, joita ne ahmivat pohjattomilta vaikuttaviin kitoihinsa. Taivajaislintujen parvet seuraavat niitä kaikkialle valkoisenharmaana välkehdintänä, leväten niiden leveillä selillä ja nokkien niistä loisia.

Ikkunan ääressä istuessani saatoin joskus jopa huomata lentovalaan ennen tornissa olevia vahteja – joskin se johtui lähinnä siitä, että valasvahdeiksi valitaan lähinnä nuoria kloppeja, joita ei vielä päästetä taivastamaan ja jotka ovat yleensä kiinnostuneempia noppapeleistä kuin taivaanrannan tiirailemisesta.

Saja ei ollut yksi heistä, eivätkä enää myöskään veljeni. Hälytyskellon soidessa keskeytin köydenpunontani ja patistin isoäitiä kantamaan minut aukion reunalle, jotta näkisin eläimen paremmin. Taivastajat – kymmenkunta miestä ja nuorukaista – olivat jo hyvää vauhtia matkalla kohti eläintä.

Lentovalas oli iso, lähes kolmikymmenmetrinen, ja siis lähes varmasti naaras. Se pyyhki parhaillaan Myrskyn pintaa vatsallaan, ja näytti huomanneen lähestyjät. Noin iso eläin on varmasti nähnyt ennenkin taivastajia, tuumin jännittyneenä.

Ratsastajat jakautuivat kahtia ja kiersivät eläimen molemmilta puolilta, yrittäen saada sen muuttamaan suuntaansa. Jos se lähtisi väärään suuntaan, peli olisi käytännössä menetetty. Laskin käteni reidelleni ja puristin karkeaa kangasta nyrkissäni.

Eläin kääntyi kuitenkin vastatuuleen ja lähti lentämään täyttä vauhtia; tajusin sen olevan tulossa suoraan kellujaa päin. Taivastajat yrittivät kuroa sen etumatkaa kiinni, yrittäen samalla pysytellä kaukana sen raivokkaasti piiskaavista evistä ja pyrstöstä. Lentovalaat ovat yleensä hitaita, mutta pystyvät tarpeen vaatiessa nopeisiinkin pyrähdyksiin.

Kumarruin lumoutuneena reunan yli lentovalaan sukeltaessa kellujan alitse lähes sen juuria hipoen. Se ohitti kellujan niin läheltä, että saatoin nähdä muutaman vanhan keihään sen nahassa ja sen liikehdinnän aiheuttamat pyörteet Myrskyssä sen läpikuultavien rintaevien lävitse. Sitten taivastajat sujahtivat sen perään ja katosivat kellujen alle hekin.

Isoäiti jäi jääräpäisesti kasaamaan paistonuotioita, mutta naapurinrouvat kantoivat minut kellujan toiselle laidalla muiden katsojien luo. Päästessämme perille taistelu oli jo käynnissä: taivastajat kaartelivat saavuttamansa eläimen ympärillä ja viskoivat keihäitään, tähdäten sen silmiin ja eväntyviin. Tytöt – Sajan sisko mukaan lukien – kohahtivat, kun onnekas pyrstönhuitaisu pudotti yhden miehistä kurdunsa selästä. Turvahihna kuitenkin kesti, ja miehen onnistui kivuta takaisin satulaan.

Lentovalas kieppui tuskissaan ympäri ja räpisteli evillään, mutta sen voimat olivat nopeasti vähenemässä. Muutama taivastaja uskaltautui jo niin lähelle, että kurdujen siivenkärjet näyttivät pyyhkien lentovalaan harmaata nahkaa. Lisää keihäitä sateli. Eläin puski tiensä ulos kurdujen pyörteestä ja jatkoi matkaansa myötätuuleen, uudestaan kohti kellujaa, mutta taivastajat eivät jättäneet sitä rauhaan. Kaksi uskalikkoa irrotti turvahihnansa ja hyppäsi valaan selälle avatakseen sen niskavaltimot veitsillään.

Minuuttien kuluessa eläimen voimat ehtyivät, ja lopulta se lakkasi liikkumasta ja alkoi hitaasti kiertyä selälleen. Taivastajat heittivät köysillä varustetut vetokeihäänsä sen nahkaan, jotta se ei ajelehtisi kellujan ohi tuulen alkaessa kuljettaa sitä. Tervehdimme heidän paluutaan hurraahuudoin, ja annoin Sajalle halauksen yhdessä hänen siskonsa kanssa. Hän oli ollut toinen eläimen selkään hypänneistä.

Ruho hilattiin aukion yläpuolelle ja paloiteltiin, ennen kuin sitä kannatteleva kaasu alkaisi vuotaa sen nahan läpi. Kaasurakot vietiin kauas tulista ja tyhjennettiin; niistä saatiin hyvää materiaalia ikkunoihin ja leileihin. Niiden poistamisen jälkeenkin ruhossa oli vielä valtavasti lihaa; tarpeeksi melkein koko loppuvuodeksi.

Sinä iltana juhlittiin. En ole koskaan ollut Sajasta ylpeämpi kuin sinä päivänä.

***

Taivaan virtaukset vaihtuvat vuodenaikojen mittaan. Talvisin kellujat kyntävät eri puolilla suurten virtausten aluetta mikä missäkin, mutta tiettyyn aikaan keväästä niillä on tapana kerääntyä yhteen lauhkeiden tuulten mukana.

Eräänä vuonna kellujamme oli eksynyt kauas muista, ja sen kerran se kukki ja siemensi yksinään jossakin autiossa taivaan kolkassa. Katselin, kuinka kukat ikkunani vieressä olevissa pikkuoksissa lakastuivat parissa päivässä ja muodostivat siementerttunsa, jotka irtosivat ja kieppuivat höytyväsateena vain kadotakseen alas Myrskyyn. Saja kertoi, että kelluja näytti kaukaa katsottuna levittävän taakseen untuvapyrstöä.

Lopulta pääsimme kuitenkin takaisin päävirtauksen reitille, ja seuraavana keväänä saimme jälleen ottaa osaa Siemenfestivaaliin. Saman päivän aikana saattoi nähdä kymmeniä, jopa satoja muita kellujia, eikä taivaanranta ollut koskaan täysin tyhjä. Kurduja ratsastajineen näkyi joka puolella, ja jouduin peittämään ikkunani, etteivät tuulen pyörittämät siemenet olisi kinostuneet nurkkiin. Kukaan ei kuitenkaan olisi uhrannut aikaa niiden lakaisemiseen – muilla kellujilla asuvien sukulaisten ja ystävien tapaaminen, vieraiden kestitseminen, syöminen ja tanssiminen olivat ainoat asiat kaikkien mielessä. Tapasin serkkujani ja nautin tunnelmasta muiden kanssa, mutta suurimman osan ajasta vain istuskelin pöydän ääressä kokoontumisaukion laitamilla ja katselin kuinka pikkuiset peuhasivat siemenkasoissa.

Iltaisin istuskelimme Sajan kanssa penkillä kellujan kimmoisaan, jyrkkään seinämään nojaten ja katselimme pimeää taivasta. Tuulen huminan ylikin kuului nauramista ja soittoa muilta kellujilta, joiden kokot erottuivat pimeyttä vasten tähtiä kirkkaampina.

***

Kelluja kerrallaan osallistui festivaalimessuun. Kuulin muilta tarinoita metallisessa kotelossaan lepäävän Feeniksinmunan viisteisestä, säkenöivästä kauneudesta ja sen kotelon ristikoista kuuluvasta puheesta muinaisella kielellä, jota kukaan taivaalla ei enää ymmärtänyt. Kerrankin olisin halunnut osallistua messuun!

Oma pappimme kertoi messuissaan siitä, kuinka kellujat kokoontuivat yhteen laskeakseen siemenensä Myrskyyn, jotka palasivat lopulta voittajina saatuaan siltä itselleen ruumiit kuten ihmisetkin olivat aikoinaan saaneet. Siemenfestivaali järjestettiin onnentoivotukseksi tuleville kellujille.

Tätä kaikkea miettiessäni aloin kuitenkin hiljalleen epäillä. Mikseivät kellujat muka vain itäneet kuten muutkin kasvit, olivat ne sitten miten jumalallisia tahansa? Ja jos itivät, niin miksi Myrskyssä? Olin itse nähnyt nuorten kellujien nousevan Myrskystä loppukesällä.

Puhuin asiasta Sajan kanssa, mutta hän ei osannut vastata. Näin kuitenkin hänen kasvoiltaan, että hänkin mietti asiaa jatkuvasti siitä lähtien.

Festivaalin lähestyessä loppuaan ja tuulten alkaessa voimistua Feeniksinmuna kuljetettiin uudelle kellujalle, joka saisi pitää sitä hallussaan seuraavan vuoden. Oma kellujamme oli siihen vielä liian pieni, mutta ehkä jo parin vuoden kuluttua tilanne olisi toinen.

Kellujat alkoivat hiljalleen hajaantua. Viimeisenä festivaali-iltana Saja toi minulle eräältä kauppiaalta ostamansa taivajaislinnun. Se oli pieni ja hento eläin, ja ehdottomasti kauneinta mitä olin koskaan nähnyt.

***

Linnusta tuli suurin huvini. Mietin säännöllisesti sen vapauttamista, mutta toisaalta koin myös jonkinlaista kieroutunutta nautintoa sen omistamisesta; kuin olisin voinut vangita palan vapautta huoneeni nurkkaan.

Ajoittain tunsin itseni huvittuneeksi katsoessani sen räpistelyä vitsoista punottuja kaltereita vasten; ajoittain taas koin niin musertavia syyllisyydenpuuskia, että vain se että lintu oli Sajan antama esti minua vapauttamasta sitä saman tien. Muutaman päivän ajan en juuri saanut nukuttua.

***

Monta kuukautta festivaalin päättymisen jälkeen – parhaan lentovalaantaivastusajan ollessa lopuillaan, loppukesän sadonkorjuuajan ensimmäisinä päivinä – kellujallemme saapui muuan mies, jonka kurdu oli täysin läkähdyksissä. Hän sai sanottua, että heidän kellujansa oli yllättäen alkanut vajota ennen aikojaan; se ei ilmeisestikään ollut kuin vähän yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Kellujan asukkaat pyysivät apuamme, koska he eivät olleet mitenkään valmistautuneet tilanteeseen.

Koko kellujamme kuhisi tämän jälkeen kuumeisesti, ja keskeytimme nestettä imeneiden lehvien keräämisen tyystin. Kaikki kurdut olivat jatkuvasti käytössä, ja vain väsyneimmät saivat levätä. Lähistöllä ei tiettävästi ollut yhtään tarpeeksi suurta asumatonta kellujaa, joten seuraavan vuorokauden aikana vastaanotimme niin suuren määrän pakolaisia, että kellujamme asukasmäärä varmasti ainakin kolminkertaistui.

Ehdin nähdä Sajaa vain vilauksittain; hän vaihtoi kurdua heti saavuttuaan, koska tavaroiden purkaminen olisi vain vienyt liikaa aikaa. Hänen vaatteisiinsa oli tarttunut kellujansiemeniä, joiden näkeminen siihen vuodenaikaan tuntui hermostuttavalta. Tunsin oloni hyödyttömäksi ja epämukavaksi, joten vietin enimmän ajan huoneeseeni sulkeutuneena.

Myös Sajan sisko auttoi muiden mukana. Hän oli kuljettamassa tavarakuormaa, kun äkillinen voimakas tuulenpuuska suisti hänet jo muutenkin kiikkerästi lentävän kurdun selästä. Hän oli hentorakenteinen, mutta turvahihna ei kestänyt hänen ja repun yhteispainoa vaan napsahti poikki.

Satuin katselemaan ikkunasta sillä hetkellä. Se oli nopein ja ilmeisin kuolema, jonka olin koskaan nähnyt: hän kirkaisi ja katosi Myrskyyn parissa sekunnissa.

Minulta kesti pari sekuntia tajuta, että hänen peräänsä kurdunsa ohjannut ratsastaja oli Saja.

Muutaman hirvittävän pitkän ja hyörinäntäyteisen minuutin kuluttua Sajan kurdu palasi takaisin – selässään vain yksi ratsastaja. Saja tärisi yhä, kun hänet nostettiin vikuroivan ja hermostuneen eläimen selästä. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin merkillinen ilme, jota en osannut tulkita mitenkään.

Kesti vielä hetken tämän jälkeen, ennen kuin heidän äitinsä todella ymmärsi mitä oli tapahtunut. Hän itki hysteerisesti, kun häntä talutettiin kotiin. Kuntoaan vakuutteleva Saja seurasi perässä, ja vaikka näin hänen silmiensä kiiltävän olin näkevinäni hänen kasvoilleen pesiytyneen jälleen sen oudon, rauhallisen mietteliäisyyden, jonka olin tottunut näkemään niillä niin usein.

Hetken kuluttua evakuointia jatkettiin.

***

Muutaman päivän kuluttua eräs matkaan lähetetyistä tiedustelijoista löysi lähistöltä riittävän kookkaan, asumattoman kellujan. Vaikka lähtö tapahtui kiireettä, eivät evakkolaiset silti viivytelleet liikaa: koskaan ei voinut tietää, miten nopeasti tuulet ajaisivat kellujat erilleen. Heidän pappinsa lausui meille kaikille sydämelliset kiitoksensa, ja sitten he olivat poissa. Kellujamme tuntui kohoavan hiukan korkeammalle Myrskystä taakkansa vähentyessä.

Sajan siskon taivajaiset pidettiin muutaman päivän kuluttua. Seremonia pidettiin temppelin vierellä olevassa paikassa, jossa kellujan oksat kurottuivat sen reunassa olevan, viitisen metriä halkaisijaltaan olevan sisäänpainauman ylle muodostaen ikään kuin katoksen. Kellujan lehvät olivat jo pulleita nesteestä, ja niistä vuotava ylimääräinen vesi kerääntyi sisäänpainauman vuoksi kellujan sillä puolella yhteen pieneksi puroksi, joka luikerteli päällyskasvillisuuden välistä ja norui reunan yli.

Lähes kaikki olivat paikalla, mutta kellujan reunan tekemän mutkan ansiosta he mahtuivat seisomaan ringissä ilman että kenenkään näköala estyi. Koska ihmiset joutuivat seisomaan lehvästön seassa, tästä kaikesta tuli kuitenkin epämiellyttävällä tavalla salakähmäinen olo.

Veljeni olivat kantaneet minut paikalle. Tavan mukaan kellujan suurin lehti oli irrotettu ja kuivattu hyvissä ajoin ruumisveneeksi, mutta ruumiin puuttuessa sille oli aseteltu ja sidottu vainajan henkilökohtaisia tavaroita: kirjottu huopa, hänen lempimekkonsa, puupiirroksia, sinthar jousineen, punoskoristeita, hänen kurduaan esittävä pieni puupatsas. Pappi suoritti toimituksen tuulen humistessa hiljaa lehvästössä.

”Tähdistä sinä olet tullut, tähtiin sinun pitää jälleen palaaman. Myrskystä sinä olet lainaa, Myrskyyn sinut pitää jälleen palauttaman.”

Pappi hipaisi kuvitellun vainajan otsaa. Koko rituaali tuntui jotenkin groteskilta, tarkoituksettomalta. En usko olleeni ainoa niin ajatellut.

Kaksi naapurinmiestä tarttui lehden reunoihin. Pappi odotti hetken ja suoritti sitten loppueleen. Merkin saatuaan miehet työnsivät lehden reunan yli, ja samalla pappi päästi ilmaan tarkoitusta varten pyydystetyn taivajaislinnun. Häkeltynyt lintu räpisteli hetken ja lähti sitten nopeasti loittonemaan. Samalla lähes kaksimetrinen lehti kieppui hitaasti ja arvokkaasti kohti Myrskyn pintaa, joka oli sinä päivänä hieman harmaa. Sielun ja ruumiin lopullinen ero.

Moni itki hiljaa, Sajan äiti mukaan lukien. Sajan silmät olivat kuitenkin kuivat. Katselin häntä sivusilmällä, mutta nyt kummeksuen.

“Uskotko pappien puheisiin?” Saja kysyi myöhemmin maatessamme sängylläni.

”Kuinka niin?”

”En tiedä enää, uskonko niihin itse.”

”Onko sinulla jokin erityinen syy olla uskomatta?” Aloin miettiä kellujien siemeniä, mutta en sanonut mitään.

”En tiedä sitäkään.”

Hiljaisuus. Korjasin selkääni rasittavaa asentoa ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten.

”Näit jotain siellä”, sanoin hetken kuluttua. Se ei ollut kysymys.

”En ole varma. Niin kai.”

”Mitä?”

”Vilaukselta vain… vain sen takia että tuuli lukitsi Norean siivet, eikä se pystynyt kääntymään nousuun ihan heti…”

Jälleen tauko.

”En tiedä”, hän jatkoi. ”Mutta Myrskyä se ei ainakaan ollut.”

***

Kului pari päivää, ja aloin nähdä hänen suunnittelevan selvästi jotain. Hän istuskeli usein miettimässä yksinään, eikä hän tuntunut ottavan täysin rinnoin osaa edes taivastukseen – lentovalaita ei enää juuri näkynyt, mutta kohtasimme aika ajoin muuttomatkalla olevia villikurdujen parvia.

Lopulta hän kertoi minulle aikeensa. Olin hänen mukaansa ensimmäinen, jolle hän siitä puhui.

Löin häntä kasvoihin ja huusin hänen olevan hullu. Hän perääntyi tyynesti ulottuviltani, ja putosin lattialle kun yritin kurottua hänen peräänsä. Hänen nostaessaan minut takaisin tuolille aloin huutaa ja hakkasin nyrkeilläni hänen rintaansa – ensin raivon vallassa, mutta sitten epätoivoisen voimattomasti. Lopulta hän jätti minut yksin sulattelemaan ajatusta.

Itkin.

***

Minun ja kaikkien muiden suostutteluista huolimatta Saja päätti lähteä aamuna, jona syystuuli puhalsi kirpeästi pohjoisesta ja Myrsky lainehti tumman levottomana. Papin lisäksi paikalla ei ollut juuri muita, ja hänkin oli mukana vain velvollisuudentunteesta – kaikki sanoivat, että sisaren menetys oli vienyt pojalta järjen. Hänen äitinsä ei ollut paikalla. Minä olin, mutta veljeni olivat lähteneet ja sanoneet hakevansa minut hetken päästä.

Sajan isän kuoltua onnettomuudessa vuosia sitten hän oli virallisesti perheensä päämies, ja niin ollen kukaan ei voinut sanoa hänelle vastaan. Hän oli katkaissut ruumisvenekokoisen lehden ja kasannut sille joitakin tarpeellisia tavaroita – mihin hän niitä nyt sitten arvelikaan tarvitsevansa. Koko näytös oli niin koominen, että olisin voinut nauraa ellen olisi halunnut itkeä.

Pappi yritti hetken puhua Sajaa ympäri, mutta tämä torjui hänen anelevat sanansa ja yritti vakuutella häntä siitä, että hän ei tosiaankaan ollut tullut hulluksi. Sen jälkeen Saja kääntyi minun puoleeni.

”Älä tee sitä”, sanoin ja rutistin häntä niin lujaa kuin pystyin. ”Älä. Mitä väliä sillä on?”

”Haluan tietää”, hän vastasi. Hän kiertoi kätensä ympärilleni ja nosti minut ilmaan ärsyttävän kevyesti. ”En saisi ikinä rauhaa itseltäni muuten.”

Taivaanranta aaltoili silmissäni, kun katselin sitä hänen olkapäänsä yli. Hän antoi minulle taitetun pergamenttiliuskan, ja pyyhkäisin silmäni kuiviksi.

”Mikä tämä on?”

”Se mitä luulen nähneeni”, hän vastasi. ”Voit uskoa tai olla uskomatta.”

Hän vilkaisi syrjäsilmällä pappia ja laski minut takaisin maahan, selkä vasten pystysuoraan ylöspäin kasvavaa oksaa. Hetken silmiini tuijotettuaan hän suuteli minua otsalle. Raivo kuohahti sisälläni, ja heittäydyin hänen huuliaan vasten epätoivon vimmalla.

”Sinä olet typerys”, sanoin lopulta. ”Minä rakastan sinua.”

Hänen ilmeensä värähti, mutta hän vetäytyi silti hitaasti pois ja istuutui lehdelleen. Saatuaan normaalisti ruumiin kiinnittämiseen tarkoitetut hihnat sidottua vyöhönsä hän tuijotti hetken jalkojaan. Sitten hän nosti katseensa minua kohti; hänen ilmeensä oli tuskaisampi kuin äsken.

”Niin minäkin sinua. Anteeksi, Meria.”

Sen jälkeen ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän kankesi itsensä taivastuskeihäänsä perällä kellujan reunan yli.

En muista kauanko istuin siinä, kunnes pappi lähti ja kutsui veljeni takaisin. Tuijotin puroa, joka oli nyt aiempaa kookkaampi. Se valui reunan yli ryöppynä, hajaantuen suihkun tavoin kohti Myrskyä.

***

Tuijotin harmaata Myrskyä ikkunastani kuin verivihollista. Kuului heikkoa jyrinää; en olisi juurikaan hämmästynyt, jos olisin nähnyt myrskylintuparven kohoavan Myrskyn seasta. Hypistelin pergamentinpalasta kärsimättömänä; en tiennyt olisinko halunnut avata sen vai en. Lopulta uteliaisuus vei voiton, ja taitoin sen auki.

Sillä oli vain yksi sana. Luettuani sen moneen kertaan, kuin mekaanisesti, paiskasin liuskan ulos ikkunasta. En tiennyt olinko vihainen Sajalle, itselleni, pergamentille vai Myrskylle.

Nukahdin pöytäni ääreen ja havahduin vain puolittain siihen, että tunsin jonkun nostavan minua vuoteeseen. Kun heräsin seuraavan kerran, oli jo keskipäivä. Kuivunut suola kutitti poskiani.

Punnersin itseni takaisin ikkunan ääreen ja näin horisontissa muutaman kellujan, jotka näyttivät olevan hitaan virtauksen kohti kuljettamia. Otin esille puolivalmiin seinäkoristepunoksen, mutta en tuntunut saavan aikaan mitään. Paiskasin sen ärtyneenä nurkkaan.

Pysyin huoneessani koko päivän oviverho suljettuna. Myrsky oli vaalentunut eilisestä, eikä se vaikuttanut enää yhtä pahansuovan oloiselta. Tiesin, että iltaan mennessä se olisi taas vitivalkoinen.

Hakkasin pöytää nyrkeilläni, mutta kukaan ei tullut katsomaan. Vanhempani tuntuivat pysyttelevän tarkoituksella poissa.

Torkahdin ja havahduin illansuussa. Horisontin taakse katoamassa oleva aurinko paistoi suoraan ikkunastani sisään, ja lähellä leijailevat kellujat – ilmeisesti ne samat jotka olin nähnyt aiemmin päivällä – näyttivät mustilta silueteilta taivasta vasten. Kääntelin päätäni ja tajusin heränneeni taivajaislinnun räpistelyyn.

Istuin liikkumatta varmasti useamman minuutin. Lintu yritti sinä aikana useasti lähteä lentoon, iskeutyi häkin tankoja vasten ja kimmahti takaisin orrelleen lyhyiden, hädin tuskin istumiseen sopivien jalkojensa varaan. Kullankarvainen loiste sai sen hehkumaan oranssina. Sen silmät olivat ilmeettömät, mutta tiesin kyllä miten paljon se kärsi.

Katsoin, kuinka lintu tuijotti ikkunan ohi lipuvia kellujia. Käänsin katseeni samaan suuntaan. Katsoin Myrskyä ja sitten taas lintua. Huokasin.

Vihreää.

Kurkotin häkkiä kohden, avasin luukun ja otin linnun ulos. Hetken ajattelin viskaavani sen taivaalle kuten tapana oli, mutta sitten päätin hoitaa asian sille kuuluvalla arvokkuudella. Laskin linnun kyynärpäideni kuluttamalle pöydälle ja nojauduin taaemmas. Se katsoi minua hetken kuin hölmistyneenä ja kujersi. Sitten se kohosi nyökäten ilmaan ja oli tiessään.

Ikkunalaudalle laskeutui yksittäinen höyhen, valkoinen ja untuvainen. Hymähdin ja sujautin sen mitään ajattelematta korvani taakse.

Lintu teki sulavan kaarroksen ennen kuin alkoi räpytellä ja kohota korkeuksiin, kohti syttymässä olevia tähtiä.