Yksi viime aikoina seuraamistani ei-animeblogeista on A Newbie’s Guide to Publishing, jossa jännärikirjailija J.A. Konrath kertoo kuinka ansaitsee nykyään tuhansia dollareita myymällä sähköisiä versioita kirjoistaa Kindlelle ja vastaaville e-kirjalaitteille – vilkaisemattakaan yhteenkään kustantajaan päin, mikä ei tietenkään kaikkia ilahduta. Tämä sai minut ajattelemaan animeharrastuskulttuurin murrosta.
Sarjassamme “teollisuusrunkkausta joka kiinnostaa vain minua”…
Luvut ovat lähteettömiä ja peräisin 2ch:ssa ympäriinsä kelluvasta copypastesta, joten niitä ei välttämättä kannata siteerata missään virallisemmassa yhteydessä – mutta ne vaikuttavat kyllä uutistenvalossa varsin uskottavilta. Painosmäärät eivät koskaan ole suoraan myyntimääriä (siitä puhumattakaan että kustantajilla on myös usein tapana liioitella levikkilukujaan), jotn tätä ei voi myöskään suoraan pitää listana “Japanin myydyimmistä mangoista.” Jonkinasteista osviittaa se kyllä siitäkin antaa.
Huumorirajoitteisille tiedoksi, että seuraava teksti on parodiaa. Tarkkanäköisimmät voinevat spekuloida siitä mistä se sitä on.
Desuconin järjestämisestä on vierähtänyt jo lähemmäs kolme viikkoa, ja Otakunvirkakin on viettänyt sen ajan hyvin ansaittua kesälomaa. Conin järjestämisessä on nimittäin melkomoinen määrä työtä – sen verran, että muutama uneton yö ei siihen ihan riitäkään. Niistä viimeisin tuli vietettyä conilauantaina green roomissa AMV-kisan keynote-esitystä pikkutunneille asti viimeistellessä. Siinä ehtii jo sitkeinkin coninjärjestäjä päättää mielessään “ei koskaan enää” useampaan otteeseen…
Tässä on kiintoisa tilasto Toranoanan myyntiin ottamista uusista doojinsheista aikavälillä tammikuu-joulukuu 2009. Kannattaa tietysti muistaa että jälleenmyyntiin otetaan lähinnä vain suosituimpien circlejen julkaisut – kermat päältä, jos niin voi sanoa – joten tämä ei missään nimessä anna täysin realistista kuvaa koko Japanin omakustannekentästä.
Tiedättekö mitä yhteistä on herroilla Hikaru Kotobuki, Sadatoshi Tainaka, Katsuhiko Akiyama ja Teruo Nakano?
He kaikki olivat 80- ja 90-luvuilla toimineen elektropopbändin nimeltä P-Model jäseniä. Bändin, jota johti muuan soolourallaan sittemmin melkoisesti mainetta kerännyt Susumu Hirasawa.
Kakifly on ihan samanlainen fanipoika kuin me kaikki muutkin. Sinällään on ihan hauskaa, että K-ON!in suosio tuo nyt vastavuoroisesti lisähuomiota myös Hirasawalle – ainakin Twitterissä jos ei muualla. (Tätä kirjoitettaessa hänellä on lähemmäs 28 000 seuraajaa…)
Hyväntahdon levittämiseen liittyen: joka postauksesta löytyy tästä eteenpäin myös Flattr-nappi. Olisi mukavaa jos jokainen tämän lukeva viitsisi tutustua konseptiin edes tuon saitin etusivulta löytyvän esittelyvideon verran.
Itse olen sitä mieltä, että mikäli Flattr lyö itsensä läpi isommin se saattaa muuttaa pysyvästi Internetin rakennetta – kenellä tahansa olisi yhtäläiset mahdollisuudet sekä ansaita rahaa sisällöntuottajana että osoittaa kiitollisuuttaan niille sisällöntuottajille joiden töistä nauttii. Scott McCloudin kymmenen vuotta vanha unelma saattaisi käydä toteen…
Aasialainen (lähinnä japanilainen) animaationtekokulttuuri eroaa teknisesti länsimaisesta (lähinnä amerikkalaisesta) kaikkein eniten siinä, että Japanissa ei ole tapana käyttää hahmokohtaisia pääanimaattoreita suurenkaan budjetin töissä. Amerikkalaisissa animaatioelokuvissahan tämä on käytännössä sääntö, koska sillä varmistetaan hahmon ulkoasun, tyylin ja elekielen säilyminen yhdenmukaisena. Tavallaan se on vähän ironista, sillä juuri animenhan piti olla hahmokeskeistä kerrontaa, eikös…?
Toisaalta tämä johtaa siihen, että japanilaisille animaattoreille on huomattavasti tärkeämpää osata piirtää käytännössä millä tyylillä tahansa. Välianimaattoreille tämä on helppoa, sillä hehän vain piirtävät mallista, mutta pääanimaattorit joutuvat sovittamaan oman tyylinsä hyvin tarkkaan hahmodesigneihin – muuten yleisö alkaa valittaa sakuga hookaista (kuten vaikkapa Gurren Lagannin nelosjakson tapauksessa). Toisaalta kohtausanimaattoreiden käyttö hahmoanimaattoreiden sijasta mahdollistaa sen, että kullekin pääanimaattorille voidaan antaa työstettäväksi kohtauksia jotka vastaavat heidän henkilökohtaisia taitojaan, erikoisalojaan tai mieltymyksyään.
YouTubesta löytyy loputtomasti yksittäisten pääanimaattorien töistä tehtyjä MADeja, joten eri animaattorien tyylin oppiminen on helppoa – mitä erilaisimmistakin sarjoista paistaa yleensä jossain määrin läpi kohtauksen pääpiirtäjän henkilökohtainen kädenjälki. Kuka enää viitsii väittää kaiken animen näyttävän samalta?
Niidel peräänkuulutti aikoinaan conien erikoistumista perimmäisenä ajatuksenaan tietysti se, että japaniaiheisia tapahtumia on jo sen verran paljon, että niille kaikille ei vain riitä kävijöitä jos ne kaikki olisivat samanlaisia. Tällaista kehitystä onkin ollut havaittavissa; Tsukicon on tietysti aina ollut jrock-tapahtuma, Tracon on painottunut sisältötarjontaansa sellaiseen johon kävijät voivat omakohtaisesti osallistua, ja viikko sitten pidetty toinen Bakacon oli tällä kertaa lähtenyt CosplayGaalan jalanjäljissä selvälle cosplaytapahtumalinjalle.
Desuconin ideana on ollut painottua puheohjelmaan, etenkin manga- ja animeaiheiseen sellaiseen. Syynä on alusta alkaen ollut paitsi ideologinen – jotta animeharrastamienn pysyisi animen harrastamisena sen oheisilmiöiden sijaan – myös käytännön peruste: tapahtuma pysyy miellyttävämpänä sekä kävijöille että järjestäjille, kun otetaan selkeä kohdeyleisö ja pyritään miellyttämään sitä.
Mutta tietysti eräät ovat alusta alkaen olleet sitä mieltä, että yritti tapahtumasta tehdä miten erilaista hyvänsä kävijät tulevat kuitenkin todennäköisesti näkemään sen melko samanlaisena muihin tapahtumiin verraten. Sellaistakin on kuulunut, että varsinkaan Desuconin tapauksessa toivottua kohderyhmää nyt ei vain yksinkertaisesti riitä tarpeeksi, ja hengaajaernuja tulee silti olemaan.
Kenties, kenties ei.
Kuunnellessani muiden juttuja Conconista ja lukiessani nettiin laitettuja luentoslaideja mieleeni tuli kuitenkin muuan seikka, joka saattaisi hyvinkin osoittaa että kohderyhmäajattelulla on kuin onkin merkitystä.
Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.
Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota – memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan – onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.
Se helpottaa kommunikaatiota poistamalla tarpeen määritellä joka keskustelun aluksi ne asiat joista puhutaan. Tästä syystä taidehistoriakin jakaa aiheensa tyylisuuntiin ja aikakausiin; ilman sitä jokainen aihetta käsittelevä kirja olisi tuplasti paksumpi, vuosilukujen ja tyylien kuvailujen virratessa kymenä. Luonnollisesti nämä kaikki termit on yleensä keksitty jälkeenpäin, kuvaamaan menneisyyttä ja helpottamaan sen jäsentelyä: hyvä esimerkki on esimerkiksi se tapa jolla amerikkalaisten sarjakuvien fanit ovat jakaneet harrastuksen kohteensa historian kulta-, hopea-, pronssi- ja nykykauteen. Samaan tapaan esimerkiksi termi tsundere on keksitty vasta vuosia ensimmäisten tsundereiden ilmaantumisen jälkeen – jotta Asuka Langleyn ja Naru Narusegawan kaltaisille hahmoille saataisiin kattotermi, ja keskusteleminen yksinkertaistuisi. (Termin lanseerasi vuonna 2001 julkaistu Kimi ga Nozomu Eien.)
Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kielellä on taipumus muuttua. Suuremmissa sosiaalisissa rakenteissa se on kielen normaalia kehitystä ja arvolatausten vaihtelua, mutta kun kyse on jargonista joita aktiivisesti keskustelevat pienet piirit käyttävät se saattaa aiheuttaa ongelmia. Kahdella tavalla, tarkkaan ottaen.
Turun animeseura – jolle Animecon-nimen hallinta perinteen nojalla kuuluu – on päättänyt myöntää Animecon-nimen käyttöoikeuden vuodeksi 2012 Ippaille, “anime manga cosplay tuotteiden erikoisliikkeelle”. Firma aikoo järjestää Animeconin Helsingissä itsenäisenä tapahtumanaan kesällä 2012.
Ei sillä että olisin sitä mieltä, että kaupalliset motiivit ja kävijöiden kannalta hyvä tapahtuma eivät voisi kulkea käsi kädessä… suurimmat maailmalla järjestettävät tapahtumathan nimenomaan ovat ammattimaisesti järjestettyjä. Niiden ero tähän tilanteeseen on toisaalta se, että ne ovat ammattimaisten tapahtumanjärjestäjien järjestämiä – eivät sellaisen tahon, joka yleensä on ollut tapahtumissa myyjänä. Ei tarvita kummoista päättelykykyä huomaamaan tällaisten tahojen välinen eturistiriita.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
