Minulla ei ole enää tapana käsitellä juurikaan ajankohtaisia aiheita, mutta viimeviikkoinen Nick Simmonsin tapaus on moraalin kannalta kiintoisa.

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi… jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa “ennen oli kaikki paremmin” -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Tämä kirjoitus oli alun perin huomattavasti nykyistä pitempi, mutta päätin jakaa sen kahtia aiheen kahtiajakoisuuden vuoksi. Jälkimmäinen puolisko tulee käsittelemään enemmän fanikulttuuriin tyytymättömyyttä animeen ja etenkin sen kulloiseenkin laatuun. Tyytymättömyyden syyt ovat ne vanhat tutut: fanimassat ovat tyhmiä ja niillä on paska maku; tuotantoyhtiöt juoksevat nykyään vain trendien perässä jeninkuvat silmissä; animaattorit ja ovat laiskoja ja tekevät vain paskaa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Japanin animaatioteollisuus on kohdannut vaikeuksia, ja muitakin kuin taloudellisia. Se mistä kuitenkin vähemmän lännessä puhutaan on työvoimapula, jonka konkreettista vaikutusta animen laatuun ei kovinkaan usein tiedosteta – onhan toki helpompaa vain syyttää animaattoreita laiskoiksi.

25. tammikuuta alkava Katanagatari olisi tuskin kiinnostanut minua kauheasti ilman tämänviikkoisia tapahtumia – sen art direction on toki nättiä ja kivasti valtavirrasta poikkeavaa, mutta sisällöllisesti (kerätään 12 miekkaa kahdessatoista jaksossa) se on kuulostanut vähän putkijuoksulta. Vaikka alkuperäiskäsikirjoitus onkin NisiOisinin käsialaa ovat eräät sanoneet kyseistä ranobesarjaa miehen heikoimmaksi… melko lailla kiireessä kyhätyksi hätäpaskaksi. Kerrotaan, että hän lähti kirjoittamaan kahtatoista kirjaa vuodessa ilman selkeää kokonaiskuvaa sarjasta, mikä näkyy jäljessä. Hahmojen henkilökemioitakin on mainittu laimeiksi, joskin Bakemonogatarin jälkeen varmaan mikä tahansa tuntuu siltä…

Viime maanantaina animestudio White Foxin erään työntekijän FTP-kansion salasana “koresawa” postattiin 2chaniin, ja sen sisältämä kama levisi tietysti salamavauhtia peruuttamattomasti ympäri maailman – etenkään kun salasanaa ei vaihdettu ainakaan vuorokauteen. Studio postasi eilen pahoittelun asiasta, ja studion johtaja Gaku Iwasa kertoi serverin tulleen hakkeroiduksi. Tiedä sitten oliko kyseessä oikea tietomurto vai päättikö joku studion työntekijöistä vain huvikseen leikkiä tulella, mutta poliisi kuitenkin tutkii asiaa.

Se on alkanut!

Toki se on erilainen kuin toivoin. Pariminuuttiset ONA-jaksot eivät anna mahdollisuutta kovin mittavaan tuotantoon, joten nurkkia on leikelty vähän joka puolelta. Dialogi- ja pelaamiskohtauksia on lyhennetty, jotta mukaan mahtuisi mahdollisimman monta eeppistä posetusta. Tarina ei aloita alustaan, joten hahmoja ei juuri esitellä, ja lopusta (sekä siitä että mikkihiirenkorvainen Kim Jong-Nam on haluttu mukaan jo tähän jaksoon) päätellen myös muiden juonikaarien yli tullaan hyppäämään. Selvää on, että sarja pyrkii ratsastamaan lollausarvoillaan ja on tarkoitettu lähinnä alkuteoksen faneille tai sen promoamiseksi uusille lukijoille.

Mutta mikäpä siinä. Forever love, forever dream!

(Vai onko jollain tietoa siitä olisiko tämä vain pätkitty teaserversio oikeasta jaksosta? Eikös Detroit Metal Citystä julkaistu myös sellainen…?)

Jakso varmaan poistetaan niin YouTubesta kuin Niconicostakin piakkoin, joten katsokaa kun vielä voitte.

Legend of Koizumin nettisivuja päivitettiin hiljan tekijä- ja seiyuulistalla:

Tuotannosta vastaava TYO Animations on uusi nimi jolle tämä tulee olemaan ensimmäinen itsenäinen produktio, mutta sen taustalla on paljonkin kokemusta – se syntyi viime kesänä Hal Film Makerin ja Yumetan fuusiossa; studioiden, joilta ovat peräisin niin Aria, Princess Tutu, Sketchbook ~full color’S~ kuin Animation Runner Kuromikin. Ohjaajanpallille istutetulla Tsutomu Mizushimalla taas on sulkina hatussaan mm. Oofuri, Genshiken-OVAt ja xxxHOLiC (olkoonkin, että viimeisin ei tunnetusti ole niitä kaikkein lupaavimpia esimerkkejä). Hahmoesittelyt lupaavat varsin hulppeaa graafista tyyliä.

Niille jotka tuntevat kiinnostuksenpoikasta alkuteostakin kohtaan mutta eivät viitsi lähteä metsästämään skanneja voisin heittää täkyksi nämä viisi ensimmäistä käännettyä lukua. Tämä on siitä metka sarja että saadakseen siitä irti hupia ei tarvitse edes osata mahjongia – riittää että ymmärtää miten järjettömän epätodennäköisiä käsiä, törkeää huijaamista ja luonnonlakeja rikkovaa peliä sen sivuilla vilistää. Ja muistakaa, että tässä vaiheessa juoni ei vielä ole edes päässyt vauhtiin…

Jos singaporelaiset ovat Japanin suhteen väliinputoajia kärsivät korealaiset puolestaan kroonisesta pikkuvelikompleksista. Korealaisten asenne japanilaisiin on tavallaan kuin suomalaisten asenne ruotsalaisiin – sillä erotuksella että ruotsalaiset eivät ole koskaan valloittaneet Suomea ja vieneet kansaa orjiksi ja seksiorjiksi kotimaahansa, jossa heidän lapsenlapsensa kohtaavat edelleen rajua rasismia.

Olin itse pitkään sitä mieltä, että ainoa hyvä asia mitä Koreasta tulee ovat räppärit, sillä länsimaisesta näkökulmasta katsoen korealaiset tuntuvat feilaavan melkein jokaisella muulla popkulttuurin osa-alueella – oli kyse sitten animaatiosta, sarjakuvista tai wuxialeffoista. BoA on yksittäistapaus, joka vastaa yksinään 75 prosentista koko maan musiikkiviennistä. Korean TV-kulttuuri on keskittynyt livetuotantoihin, joten sen koko animaatioteollisuus on kasvanut tekemään alihankintahommia japanilaisstudioille. Originaaliprojekteja – yleensä elokuvia – on harvassa, ja ne ovat komeita mutta onttoja. (Wonderful Days lähinnä haukotutti.)

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan luovempiakin tapauksia.

Tavanomaiset energialähteet ovat loppuneet maailmasta, joka ei muilta osin juurikaan poikkea omastamme. Kansainvälinen talous on romahtanut ja rakennettu uudelleen uuden energianlähteen, ihmisten ulosteen, ympärille. Käyttäytymällä lainkuuliaisesti ja käymällä ahkerasti valtion julkisissa vessoissa kansalaisia palkitaan addiktoivilla, mehujääntapaisilla Juicy Bareilla – joihin koukkuunjääneistä tulee kuitenkin typeriä ja sini-ihoisia mutanttikääpiöitä, joiden suoli ei toimi.

Nämä impotentit narkkarismurffit ovat paenneet omaan maanalaiseen yhteiskuntaansa. Heidän johtajansa Vaippakuningas kuitenkin tapaa avantgardeporno-ohjaaja Jimmy the Freakin ja saa tältä idean istuttaa läjäpäin ulosteen määrää mittaavia anusrenkaita yhteen ihmiseen – ja siten avata ovet lähes rajattomaan määrään Juicy Bareja.

Sattumalta tätä siunattua peräreikää kantava pornotähti ja wannabe-näyttelijä Beautiful kuitenkin päätyy kahden arvottoman, Juicy Bareja diilailevan huligaanin, Aachin ja Ssipakin, pelastamaksi. Onnistuvatko he pakenemaan poliisia, mafiaa ja terroristeja ja pistämään elämänsä risaiseksi?

Aachi wa Ssipak (아치와 씨팍) on Studio 2.0:n tuottama ja Jo Beom-jinin ohjaama elokuva vuodelta 2006. Se on ehdottoman salonkikelvoton, ja sen huumori koostuu lähes kokonaan seksi- ja vessahuumorista sekä viittauksista toisiin elokuviin – mutta jos pitää South Parkista ja Dead Leavesistä, se kannattaa ehdottomasti katsoa. Animaatio on komeaa ja kamerakulmat pyyhkiviä, eikä käsikirjoituskaan ole matalaotsaisesta alkupremissistä huolimatta hullumpi. Tylsä elokuva ei ainakaan ole, eikä edes hidastempoinen niin kuin monet muut korealaiset animaatiot Mari Iyagin ja Oseamin tapaan.

Korealaiset onnistuvat kenties olemaan vielä häpeilemättömämpiä kuin japanilaiset. Pisteet siitä.

Singaporessa viime viikonloppuna pidetty Anime Festival Asia on 45-50 000 52 000 kävijällään maailman suurin englanninkielinen animetapahtuma. Kävijämäärästään huolimatta se järjestettiin vasta toista kertaa – Suomen verran asukkaita Helsingin kokoisessa maassa vaikuttaa vähemmän yllätyksellisesti kävijämääriin aika kivasti, olkoonkin että se (yhdistettynä nimelliseen kymmenen euron pääsymaksuun) johtaa luonnollisesti myös aika isoon määrään uteliaita sivullisia. Blogosfäärin puolella conin etenemistä ovat seurasivat mm. Darkmirage, The Banzai! Effect sekä tietysti vieraana ollut Danny Choo itse. Myös ANN:n Justin Sevakis palloili paikalla, ainakin perjantaina ennen conia järjestetyssä ammattilaistapahtumassa. Kotimaista näkökulmaa coniin saa tiettävästi vain Novalta.

Riuvan residentti trolli tj_han kirjoitti alkuvuodesta pitkähkön rantin siitä, miksi katsoo tapahtuman olevan tuomittu. Hänen perusteluistaan voidaan olla montaa mieltä, mutta rivien välistä käy kuitenkin selväksi se että tapahtuma on erilainen kuin mikään länsimainen tapahtuma.

Loppujen lopuksi syy siihen on yksinkertainen.

Singapore voi olla englanninkielinen maa, ja se voi tuntua siltä kuin brittiläinen imperiumi olisi vain unohtanut palasen itsestään liian pitkäksi aikaa yksikseen sademetsään ja sen chinatown olisi päässyt kasvamaan vähän ennalta suunniteltua isommaksi. Se on kuitenkin siitä huolimatta osa Aasiaa, ja sen sosiaalinen kulttuuri on siinä määrin aasialaisen käytöskulttuurin kyllästämää, etteivät siellä järjestetyt tapahtumat vain voi olla täysin länsimaisten kaltaisia. (Saati asenteet. Kuinka moni länsimainen bloggaaja ehdottaisi animetapahtuman pelastukseksi cossaajien palkkaamista vähäpukeisiksi ständipimuiksi?)

Pienempi määrä ihmisiä kuin lännessä kehtaa lähteä kaupungille hassusti pukeutuneena, joten on luonnollista että näkyvistä cossaajista suuri osa suhtautuu siihen vakavasti – heidän joukkonsa on pienempi mutta laadukkaampi. Ihmiset ovat varautuneempia, joten spontaania sekoilua näkyy vähemmän. Mukana on enemmän vanhempia ihmisiä, joten nuorisofestivaalimaista tunnelmaa ei pääse syntymään. Länsimainen animetapahtuma on länsimainen ilmiö, aasialainen animetapahtuma puolestaan aasialainen.

Kolikon kääntöpuolella suomalaisen animetapahtuman kävijöitä (saati sitten ernuja) ei saa jonottamaan yhtä siististi, meluamattomasti ja tyynen kärsivästi kuin Comiketin kävijöitä…

Tai kuten tj_han kommenteissa itsekin toteaa:

Kip, there’s a big difference in the mindsets of the crowds. People in Singapore are not going there for multiple days if they aren’t going to see the concerts. We aren’t interested in meeting people because we already meet the same people all year round. Singaporeans just want the official (non doujin!) goods, star sightings and hot girls. They aren’t interested in panels and activities such as competitions, because of the Asian “lose face” mentality. Basically, they’re afraid of embarrassment.

- -

I’ve never been to an American con and always marvel at how tens of thousands of people line up to get in. I’m sure there are fundamental differences in what people expect though. What exactly do Americans do at cons? Because in Singapore, even in the older conventions, there are two main types of people – the participants aka cosplayers, and the gawkers which make up 90% of the crowd.

Viimeinen lause on helppo uskoa, kun katsoo vaikkapa nutcase23:n kuvia. Singaporelaiset ovat epäonnekkaita väliinputoajia – aasialaisia mutta eivät japanilaisia, limbossa vailla kunnollista maahantuontiteollisuutta Japanista mutta myös vailla länsimaistyylistä fanikulttuuria. Ei käy kateeksi.

Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa “sarjakuva”, ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi… ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra “saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä”, heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua “mangapiirtäjäksi”; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Sarjassamme “hulluja tiedemiehiä”…

Japanin kuuluisin keksijä on 80-vuotias tohtori Yoshiro NakaMats: mies jolla on sulkina hatussaan eniten patentteja koko maailmassa – kolme kertaa enemmän kuin niiden määrässä kakkossijaa pitävällä Edisonilla, minkä hän muistaa mainita jopa käyntikortissaan – ja 144 vuoden elinikätavoite.

Hän väittää keksineensä myös super-Viagran jolla kääntää Japanin syntyvyys nousuun, laitteen jolla kääntää Pohjois-Korean ohjukset takaisin sinne mistä ne ovat tulleetkin sekä ilmaston lämpenemistä vastustavan keinon tuottaa energiaa vedestä. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat kuntoilu, neljän tunnin yöunet, politiikkaan pyrkiminen (toistaiseksi tuloksetta), kameroiden haistelu ja jokaisen ateriansa dokumentoiminen (mitä hän on tehnyt viimeiset 38 vuotta). Hän saa parhaat ideansa veden alla vain sekunnin murto-osien päässä hukkumisesta, minkä vuoksi hän sukeltaa vedenkestävän lehtiön kanssa.

Hän ei ole kuitenkaan pelkkä naapureitaan radio-ohjattavilla autoilla ahdisteleva tusinaeksentrikko: hänen keksintöihinsä kuuluvat (ainakin hänen väitteidensä mukaan) mm. CD-levy, faksi, karaokekoppi, pachinkoautomaatti, taksin taksamittari, syntetisaattori ja digitaalikello. Useimmin hänestä kerrottava tarina kertoo kuinka hän keksi keksi disketin vuonna 1952 ja lisensoi sen IBM:lle 1979, joka toi sen markkinoille samana vuonna. IBM kertoo firmalla olevan hedelmällinen ja pitkäkestoinen suhde tohtorin kanssa, mutta ei kommentoi asiaa enempää.

NakaMats väittää ettei ole järin varakas mies koska käyttää kaikki rahansa saman tien uusiin kehitysprojekteihin – mutta hänen valtavassa, energiataloudellisesti omavaraisessa talossaan sijaitseva firmansa Dr. NakaMats Innovation Institute työllistää joka tapauksessa yli sata tutkijaa. (Yksi talon vessoista on päällystetty kullalla – ja sen portti on tietysti 200 tuuman levykkeen näköinen.) Hänen nimellään myydään Japanissa mm. lukuisia terveyselintarvikkeita; hän opettaa filosofiaa Tokion Yliopistossa, josta hän itsekin aikoinaan valmistui; kampanjoidessaan viimeksi Tokion pormestariksi hän sai yli 90 000 ääntä.

Tietty voi olla että hänen kriitikkonsa ovat oikeassa, ja että hän on vain egomaaninen versio Tri Tolosesta – mies, joka elää vuokraamalla vierashuoneitaan höperöille faneilleen jotka ostavat hänen terveystuotteitaan kiskurihintaan. Mutta mielenkiintoinen mies hän näyttäisi olevan siitä huolimatta…